Se tunne

Istun junassa matkalla lentoasemalle seuranani se tunne, että jotain tärkeää on jäänyt ottamatta mukaan. En ole tunteeni kanssa ensimmäistä kertaa. Kaikilla aiemmilla kerroilla jotain on todellakin jäänyt, useimmiten se on ollut ”vain” kampa, jolloin reissussa on ollut pakko pärjätä enemmän tai vähemmän tarhapöllönä. Tällä kertaa kampa kuitenkin on mukana ja paljon muuta, reppu ratkeilee saumoistaan, matkalaukun paino lähenee lisäkilorajaa ja olkalaukkua ei voi avata kun sitä ei saisi enää kiinni. Milloin sitä oppisi pakkaamaan mukaan vain välttämättömän ilman niitä tavaroita, joita ehkä tarvitsen, mutta joita ei tarvitse kuitenkaan. Ja milloin pystyisi luottamaan siihen, että lentoyhtiöt tuovat sovitusti matkalaukun perille, jottei tarvitse repussa kuljettaa useamman päivän varavaatearsenaalia.

Matkamme alkupään alueella on malariariski ja joudumme syömään malarialääkkeet. Tällä viikolla kuitenkin on alkanut ilmetä ilmeisiä sivuvaikutuksia, unettomuutta, joka pahenee päivä päivältä. Ensin ajattelin sen johtuvan lomallejääntistressistä, mutta se teoria kumoutui viime yönä. Jätin stressin lähtiessäni työpaikalle ja siitä huolimatta nukkumatti unohti ottaa minut mukaansa Höyhensaarille. Pyörin patjallani neljään saakka ennen kuin löysin unen pään ja sitten olikin jo aika herätä pirteänä klo 5. Pitääkö yrittää saada lääke vaihdettua vielä tänään.

Muutoin matka on lähtenyt hyvin käyntiin, kyyti nouti sovitusti klo 5.45 ja ajoi meidät turvallisesti rautatieasemalle. Pitkä on matka edessä ennen kuin olemme perillä. Jos kone laskeutuu huomenna ajoissa kohteeseen, on kulunut 25 tuntia siitä kun suljimme kotimme ulko-oven. Toivottavasti perillä saa vaihdettua vaatteet ennen kun jatkamme matkaa ja toivottavasti en ole unohtanut mitään tärkeää, mutta se selviää seuraavien päivien aikana.

Matkalaukkulokerikot on selvästi suunniteltu miniveskoille