Kesäteatterin lähestyvä ensi-ilta ja matkahaaveita

22302891_1ebef0ab8e_b.jpg

Perhosten aika vatsassa alkaa olemaan käsillä, sillä huomenna perjantaina on kesäteatterinäytelmän ensi-ilta. Tänään on ennakko, jonka aikana pääsemme koeponnistamaan tähänastisen työmme lopputuloksen. Minua jännittää, mutta niin jännittää muitakin. Se oli eilisissä harjoituksissa aistittavissa ja tuo jännitys purkautui yhdessä vaiheessa hervottomana nauruna. Sellaisena pelon, jännityksen ja innostuneisuuden sekaisena hekottamisena. Omaa jännitystäni hälventää tieto siitä, että joukossa on myös superjännittäjiä, jolloin myötätuntoni myötä jännitänkin ennemminkin heidän puolestaan ja toivon, että tämän yhteisen koettelemuksen myötä heidän matkansa omalle epämukavuusalueelle auttaisi heitä käsittelemään omia häpeäaiheitaan.

Jännitys kasvaa ensi-iltaa kohden.

Ennen eilisiä harjoituksia astuin jälleen tuntemattomille vesille ja pyysin apua maskeeraukseen Ihanaiselta. Olimme jo jokin aika sitten ostaneet kaksi eri puuterisävyä, joita sitten testasimme. Aiemmin hankkimani pohjan kanssa ne eivät näyttäneet eroavan toisistaan, ainakaan päivänvalossa. Testasimme myös silmärajausta ja tuon jälkeen kysyimme naiivisti mielipidettä hänen lapsiltaan. ”Näytät ihan naiselta”, oli nuoren Daamin kommentti. Tuosta innoittuneena Ihanaiseni koppasi huulipunan ja hetkessä huulenikin olivat saaneet lisäväriä. Nuoren Ketun ilme oli suorastaan järkyttynyt, kun hän näki lopputuloksen. Mutta Daamista ja hänen kahdesta kaveristaan maskeeraukseni lopputulos oli suorastaan ratkiriemukkaan hauska, tarjoten mahdollisuuden pieneen kikatuskohtaukseen. Naurakaa vain tytöt, sillä muutaman vuoden päästä olette itse tässä liemessä!

Tämä viikko on muutenkin mennyt näytelmän sanelemana ja harjoitukset ovat vieneet minulta illat, jolloin olisin voinut viettää aikaa perheeni kanssa. Onneksi olen ehtinyt viettämään pari tuntia siellä ja täällä Ihanaiseni kanssa kahden, muuten tämä harrastus olisi käynyt jo melko raskaaksi mieleni päälle. Eilen ehdimme käydä syleilemään toisiamme maaten vartiksi, ja puhelimen hälyttäessä minulla oli todella suuria vaikeuksia lähteä. Sanoin rakkaalleni, ettei minun huvittaisi ollenkaan lähteä harjoituksiin. Sain kuitenkin itseni ylös muistettuani, että viikonloppuna meillä on kokonainen vuorokausi käytettävissä yhteiseen aikaan.

Hetkellisesti vähentyneen yhteisen ajan myötä minulla on kuitenkin erityinen odotus. Odotus hetkeä varten, jolloin näytelmämme yleisössä on erittäin tutut kasvot. Ja se hetki koittaa ensi viikolla. Tuolloin minun perheeni saapuu katsomaan esityksen, kera lisävahvistusten. Silloin pääsee näyttämään sen, ettei huvennut yhteinen aika ole valunut harrastustoiminnassani hukkaan. Tuon tarjoaman lisäjännityksen takia on vain hyvä, ettei heitä näy ensi-iltayleisössä. Vaan vasta sitten, kun sanat tulevat sen enempää miettimättä suustani näyttämöllä ja sinne sekaan saa heitettyä myös pienen ripauksellisen tulkintaa.

Legolandia, road-trip ja Keski-Eurooppa haavekuvissa

”Näytät naiselta!”

Eilen ruokapöydässä nuori Kettu kysyi, milloin mennään Legolandiaan. Jouduimme toteamaan, ettei se ole Suomessa. Nuori Daami täydensi kysymystä sillä, että milloin mennään ulkomaille. Vastaus jätettiin avoimeksi, sillä minunkin mielessäni on virinnyt ajatus ulkomaanmatkasta. Ja suhtaudun siihen ensimmäistä kertaa elämässäni erittäin avoimin mielin.

Olen usein miettinyt sitä, että haluaisin käydä tapaamassa armeija-aikaista tupakaveriani Saksassa ja todennut, että Keski-Eurooppaan suuntautuva road-trip voisi olla erittäin mielenkiintoinen. Viime aikoina ajatus on saanut enemmän jalansijaa jo siitä, että matkasta pääsisi nauttimaan Ihanaiseni lapset. He kun ovat todistaneet omaavansa rautaiset istumalihakset auton takapenkillä.

Ainoa varjo tällaisen matkan päällä on tietenkin polttoaineiden nykyiset hinnat. Vähäisempänä varjona matkan päällä on epätietoisuus matkan varsinaisista kustannuksista. Niihin kun pystyy paremmin vaikuttamaan, toisin kuin menoveden hintaan. Autoa kun ei pysty tietyn pisteen jälkeen ajamaan yhtään sen taloudellisemmin.

Ainoat ulkomaanmatkani ovat elämäni aikana suuntautuneet Norjaan, Ruotsiin ja Viroon. Aikuisena en ole tehnyt kuin pari kolme risteilymatkaa, ajaltaan pisimpien reissujen pitäytyessä maamme rajojen sisällä. Olisihan se hienoa kerrankin lähteä tien päälle auto täyteen pakattuna ja matkasuunnitelma tehtynä. Sellainen suunnitelma, joka sallisi myös kiertoreitit ja spontaanit pysähdykset.

Yhdessä vaiheessa elämääni katselin ihannoiden Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin travelleri-elämää Madventuresin välityksellä. Se aika on kaukana takanapäin, sillä huomasin tuollaisen silmiä avaavan reissailun toteutuvan myös kotomaan perällä. Siihen riitti pelkästään se, että alkoi tutustumaan eri maailmankolkista Suomeen muuttaneisiin ihmisiin. Ihmisethän siellä maailmalla sitä kulttuuria ylläpitävät, sillä ilman heitä olisi vastassa vain villi luonto. Ja sellaisessa ympäristössä ihminen on aina altavastaaja.

Mielestäni tärkeintä matkanteossa olisi se, että pääsisi näyttämään miten samankaltaisia ihmiset ovat maanosasta riippumatta. Yhtä lailla ollaan ahneita, kiittämättömiä ja itsekkäitä, oli kansallisuus sitten mikä tahansa. Toisaalta kansallisuudesta riippumatta voidaan olla erittäin epäitsekkäitä, kohteliaita ja avuliaita, valmiita auttamaan pinteessä olevaa ihmistä. Siksi kielten opiskelu ei ole missään tapauksessa turhaa, eikä varsinkaan kunnioittavien käytöstapojen. Sellaisen opetuksen mahdollistamiseksi olisin valmis istumaan auton ratissa useamman tuhannen kilometrin.

Suhteet Parisuhde Lapset Teatteri

Tavarat kertovat eletyn elämän tarinaa

Seisoin viime lauantaina Ihanaiseni veljen kodissa, hieman sivummalla ja kuuntelin, kun hän alkoi pitämään puhetta poikansa valmistumisen kunniaksi. Gentleman oli saanut keväällä kaksoistutkinnon valmiiksi ja kuunteli herkeämättä isänsä puhetta. Puhe ei ollut kovin pitkä, eikä myöskään muodollinen. Mutta ehkäpä juuri sen sisältämän tunnelatauksen vuoksi olisinkin jaksanut kuunnella sitä parikin tuntia putkeen. Tuon lyhyen puheen kruunasi se, kun Gentleman kävi hakemassa lahjat vanhemmilleen ja äidiltä meinasi päästä isompikin itku avatessaan korurasian: Lyyra.

Juhlien jatkuessa ja mielenkiintoni hieman rakoillessa suuntasin eräässä vaiheessa ulos kävelemään. Tutkin taloa ja sen pihapiiriä, mutta löysin vain pelkistettyä asettelua. Oli valtavasti tilaa, mutta tila vaikutti muuten tyhjältä. Talossa oli reilusti neliöitä koko perheelle, erillinen saunarakennus ja jopa biljardipöytä. Rahassa ei oltu siis säästelty. Hämmästelin kuitenkin sitä, että talo ja sen tontti näytti aivan siltä kuin sinne olisi vasta muutettu. Vaikka tiesin tarkalleen, ettei asian laita ollut näin.

Talo, joka kertoo tuhat tarinaa

Isäni nuottikansiot ja seinällä olevat taulut

Istun edesmenneen isäni rakentamassa talossa tätä kirjoittaessa. Tässä talossa taitaa olla jonkin verran vähemmän lattianeliöitä kuin Ihanaiseni veljen talossa, tontti on kooltaan noin neljänneksen tai ehkäpä viidenneksen vertailukohteesta. Mihin ikinä katseeni kohdistankaan täällä, niin näen tavaroita: Isäni nuottikansioita ja -kirjoja, tauluja, tekstiileitä, elektroniikkaa, valokuvia, eri mallistoa olevia huonekaluja ja niin edelleen. Tämä talo pursuaa tavaraa ja avarat tilat ovat olleet olemassa kenties viimeisen kerran 90-luvun alkupuolella. Tätä voisi kuvata kahdella sanalla: Muistojen mausoleumi.

Niinpä olenkin pohdiskellut, että mistä tämä tavarapaljous voi olla peräisin tällaisella perseaukisella sakilla? Tiedän, että tämä talo on kohtalaisen halvalla noussut pystyyn ja ammattityöt ovat isäni kavereiden käsialaa (se mihin isäni ei ole kyennyt äidin ja veljieni kanssa), ja jossain on annettu reilusti hyvän tyypin alennustakin. Pohdiskeltuani asiaa päädyin lopputulokseen: Täällä on eletty.

Muistan, että lapsuudessani tässä talossa ovat käyneet lähes kaikki tämän kylän silloiset asukkaat. Talomme ovi aukesi kaikille vieraille, etukäteen ilmoittaneille ja ilmoittamattomille. Ovessakin oli avain ja se otettiin sisälle vain yöpuulle käytäessä. Tosin oli täällä yölläkin ihmisiä niinä kesinä, kun vanhempani pyysivät ihmisiä jatkoille tansseista. Enot ja sedät toivat matkoiltaan tuliaisia. Kyläläiset toivat lahjoja kiitoksena hyvästä kestityksestä. Kalusteita tarjottiin meille ilmaiseksi usein ennen kuin niitä olisi myyty kenellekään muulle. Äitini yritystoiminnasta jäi muistoksi astiastot ja muutostyöt lämpimässä autotallissa. Takapiha on muodostunut vuosikymmenien erilaisista istutuksista ja rehottavalla nurmikolla on polkuja, joissa ei kasva edes rikkaruohot.

Jälki eletystä elämästä

Tämäkin tyhjä pullo kertoo omaa tarinaansa. Siksi se ei ole päätynyt lasinkeräykseen tai palautuspisteelle.

Hiekkatien toisella puolella asunut mies, joka oli mukana myös kunnallispolitiikassa, kävi täällä kerran käymässä ja totesi: ”Tänne on mukava tulla käymään, kun täällä näkee elämisen jäljen.” Tuollainen lausahdus on himosiivoojalle ja kotijärjestysnatsille suoranainen loukkaus, mutta meidän perheellemme se oli valtavan suuri kunnianosoitus. Olen joskus teininä häpeillyt tätä tavarapaljoutta ja sitä, että pöydät vetävät puoleensa tavaroita tai vähintäänkin kukkamaljakon. Tänään minä katselen näitä tavaroita ja mietin: Jääkö se täysin minun vastuulle rankata näiden tavaroiden tunnearvo sitten, kun äitini elämä saapuu päätökseen? Näillä jokaisella esineellä on kuitenkin tarinansa kerrottavanaan.

Kun seisoin viime lauantaina tätä taloa useita kertoja arvokkaammassa talossa, jossa lattiat eivät todellakaan ole päällystetty muovilla, pohdin: Missä ovat heidän tarinaansa kertovat esineet? Missä ovat ne tavarat, joita pysähtyessä tutkiskelemaan talon asukas saattaisi tulla luokse ja kertoa sen tarinan? Tulin siihen päätökseen, että joko ne on piilotettu juhlien ajaksi, ne eristetään omaan tilaansa tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja kun katselin perheen dynamiikkaa muutaman tunnin ajan, niin en pitäisi jälkimmäistä vaihtoehtoa kovinkaan kaukaa haetulta.

Eläminen ja onnellisuus kävelevät käsi kädessä. Jos uskaltaa elää jokaisen päivänsä, voi mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokea onnellisuuden tunnetta. Uskallan siis arvella, että vanhempani ovat saaneet elää onnellista aikaa. Ainakin tässä talossa he ovat uskaltaneet elää ja sen näkee kyllä.

Poikkeus

Tänään minä katselin rakasta Ihanaistani istuessani hänen edessään lattialla pehmeän maton päällä (hänen istuessaan sohvalla) ja koin valtavan suurta onnellisuutta. Olen aika varma, ettei minun elämisestäni jää tällaista määrää tavaraa ja olen aika varma, että kokemastani onnellisuudestani ei jää mitään jälkeä tuleville jälkipolville tutkailtavaksi. Siis muiden jälkipolville, sillä minusta ei polvea ole toistaiseksi päässyt sikiämään ja tuskin tuleekaan. Minä siis otan osani omasta onnestani, elän ja tunnen sen, kunnes se jää ajan historiaan. En tohdi edes kuvitella, että tästä blogista jäisi pysyvä jälki minusta. Tämäkin katoaa jonain päivänä bittiavaruuteen.

Onko sinulla esineitä, jotka kertovat tarinaasi? Ole rohkea ja kerro siitä tähän loppuun!

Suhteet Parisuhde Mieli Syvällistä