Seisoin viime lauantaina Ihanaiseni veljen kodissa, hieman sivummalla ja kuuntelin, kun hän alkoi pitämään puhetta poikansa valmistumisen kunniaksi. Gentleman oli saanut keväällä kaksoistutkinnon valmiiksi ja kuunteli herkeämättä isänsä puhetta. Puhe ei ollut kovin pitkä, eikä myöskään muodollinen. Mutta ehkäpä juuri sen sisältämän tunnelatauksen vuoksi olisinkin jaksanut kuunnella sitä parikin tuntia putkeen. Tuon lyhyen puheen kruunasi se, kun Gentleman kävi hakemassa lahjat vanhemmilleen ja äidiltä meinasi päästä isompikin itku avatessaan korurasian: Lyyra.

Juhlien jatkuessa ja mielenkiintoni hieman rakoillessa suuntasin eräässä vaiheessa ulos kävelemään. Tutkin taloa ja sen pihapiiriä, mutta löysin vain pelkistettyä asettelua. Oli valtavasti tilaa, mutta tila vaikutti muuten tyhjältä. Talossa oli reilusti neliöitä koko perheelle, erillinen saunarakennus ja jopa biljardipöytä. Rahassa ei oltu siis säästelty. Hämmästelin kuitenkin sitä, että talo ja sen tontti näytti aivan siltä kuin sinne olisi vasta muutettu. Vaikka tiesin tarkalleen, ettei asian laita ollut näin.

Talo, joka kertoo tuhat tarinaa

Istun edesmenneen isäni rakentamassa talossa tätä kirjoittaessa. Tässä talossa taitaa olla jonkin verran vähemmän lattianeliöitä kuin Ihanaiseni veljen talossa, tontti on kooltaan noin neljänneksen tai ehkäpä viidenneksen vertailukohteesta. Mihin ikinä katseeni kohdistankaan täällä, niin näen tavaroita: Isäni nuottikansioita ja -kirjoja, tauluja, tekstiileitä, elektroniikkaa, valokuvia, eri mallistoa olevia huonekaluja ja niin edelleen. Tämä talo pursuaa tavaraa ja avarat tilat ovat olleet olemassa kenties viimeisen kerran 90-luvun alkupuolella. Tätä voisi kuvata kahdella sanalla: Muistojen mausoleumi.

Niinpä olenkin pohdiskellut, että mistä tämä tavarapaljous voi olla peräisin tällaisella perseaukisella sakilla? Tiedän, että tämä talo on kohtalaisen halvalla noussut pystyyn ja ammattityöt ovat isäni kavereiden käsialaa (se mihin isäni ei ole kyennyt äidin ja veljieni kanssa), ja jossain on annettu reilusti hyvän tyypin alennustakin. Pohdiskeltuani asiaa päädyin lopputulokseen: Täällä on eletty.

Muistan, että lapsuudessani tässä talossa ovat käyneet lähes kaikki tämän kylän silloiset asukkaat. Talomme ovi aukesi kaikille vieraille, etukäteen ilmoittaneille ja ilmoittamattomille. Ovessakin oli avain ja se otettiin sisälle vain yöpuulle käytäessä. Tosin oli täällä yölläkin ihmisiä niinä kesinä, kun vanhempani pyysivät ihmisiä jatkoille tansseista. Enot ja sedät toivat matkoiltaan tuliaisia. Kyläläiset toivat lahjoja kiitoksena hyvästä kestityksestä. Kalusteita tarjottiin meille ilmaiseksi usein ennen kuin niitä olisi myyty kenellekään muulle. Äitini yritystoiminnasta jäi muistoksi astiastot ja muutostyöt lämpimässä autotallissa. Takapiha on muodostunut vuosikymmenien erilaisista istutuksista ja rehottavalla nurmikolla on polkuja, joissa ei kasva edes rikkaruohot.

Jälki eletystä elämästä

Hiekkatien toisella puolella asunut mies, joka oli mukana myös kunnallispolitiikassa, kävi täällä kerran käymässä ja totesi: ”Tänne on mukava tulla käymään, kun täällä näkee elämisen jäljen.” Tuollainen lausahdus on himosiivoojalle ja kotijärjestysnatsille suoranainen loukkaus, mutta meidän perheellemme se oli valtavan suuri kunnianosoitus. Olen joskus teininä häpeillyt tätä tavarapaljoutta ja sitä, että pöydät vetävät puoleensa tavaroita tai vähintäänkin kukkamaljakon. Tänään minä katselen näitä tavaroita ja mietin: Jääkö se täysin minun vastuulle rankata näiden tavaroiden tunnearvo sitten, kun äitini elämä saapuu päätökseen? Näillä jokaisella esineellä on kuitenkin tarinansa kerrottavanaan.

Kun seisoin viime lauantaina tätä taloa useita kertoja arvokkaammassa talossa, jossa lattiat eivät todellakaan ole päällystetty muovilla, pohdin: Missä ovat heidän tarinaansa kertovat esineet? Missä ovat ne tavarat, joita pysähtyessä tutkiskelemaan talon asukas saattaisi tulla luokse ja kertoa sen tarinan? Tulin siihen päätökseen, että joko ne on piilotettu juhlien ajaksi, ne eristetään omaan tilaansa tai sitten niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja kun katselin perheen dynamiikkaa muutaman tunnin ajan, niin en pitäisi jälkimmäistä vaihtoehtoa kovinkaan kaukaa haetulta.

Eläminen ja onnellisuus kävelevät käsi kädessä. Jos uskaltaa elää jokaisen päivänsä, voi mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokea onnellisuuden tunnetta. Uskallan siis arvella, että vanhempani ovat saaneet elää onnellista aikaa. Ainakin tässä talossa he ovat uskaltaneet elää ja sen näkee kyllä.

Poikkeus

Tänään minä katselin rakasta Ihanaistani istuessani hänen edessään lattialla pehmeän maton päällä (hänen istuessaan sohvalla) ja koin valtavan suurta onnellisuutta. Olen aika varma, ettei minun elämisestäni jää tällaista määrää tavaraa ja olen aika varma, että kokemastani onnellisuudestani ei jää mitään jälkeä tuleville jälkipolville tutkailtavaksi. Siis muiden jälkipolville, sillä minusta ei polvea ole toistaiseksi päässyt sikiämään ja tuskin tuleekaan. Minä siis otan osani omasta onnestani, elän ja tunnen sen, kunnes se jää ajan historiaan. En tohdi edes kuvitella, että tästä blogista jäisi pysyvä jälki minusta. Tämäkin katoaa jonain päivänä bittiavaruuteen.

Onko sinulla esineitä, jotka kertovat tarinaasi? Ole rohkea ja kerro siitä tähän loppuun!