Jos tätä tekstiäni lukee milloinkaan luokanopettajaksi opiskeleva tai sellaisena työskentelevä, niin minulla olisi pyyntö: Jos lapsi liitelee täysin pilvissä, niin ammu hänet alas!

”Mulle sanottiin, että menet kouluun oppiaksesi lukemaan ja laskemaan. Kun sitten opin lukemaan ja laskemaan, niin tajusin, että tätä [koulua] joutuu käymään vielä vitun monta vuotta”, sanoi vanhin veljeni. ”Olo tuntui vähän kusetetulta.” Vanhin veljeni on meistä kolmesta veljeksestä se, joka on vähiten opiskellut peruskoulun jälkeen. Hän on myös se, joka mielellään kritisoi opetusta. Siitäkin huolimatta, että hänen kokemuksensa opiskelusta ovat jo yli 30 vuoden takaa.

Rakkaan naisystäväni Ihanaisen lasten peruskoulutaipale ei ole sujunut täysin ongelmitta. Tuskin sujuu kellään, sillä jokaisella on lempi- ja inhokkiaineensa eikä lahjakkuus ilmene tasaisesti. Sosiaalisesti älykäs kerää ympärilleen kavereita kuin magneetti, kun taas loogisessa päättelykyvyssä kunnostautuva ei välttämättä katso silmiin puhuessaan. Joten kysynkin, että miten nämä erot osataan ottaa huomioon lasten opetuksessa ja milloin asioihin aletaan kiinnittämään huomiota?

Keskustelin Ihanaiseni kanssa nuoren Ketun haasteista oikeinkirjoituksessa. Hetken asiaa pohdittuamme käsitimme, että ongelma ei ole asioiden sisäistämisessä, vaan eräänlaisesta minäkuvan täysin luonnollisesta vääristymästä. Vääristymä on sikäli huono termi, sillä meillä kaikilla on se lapsena ja sitä kuvaa sana omnipotentti: Kaikkeen kykenevä. Poika luulee osaavansa ja olevansa erittäin hyväkin kirjoittamaan, joten hän ei malta keskittyä ja kirjoittaa kuin Runeberg siinä koskaan onnistumatta. Nopeus kasvattaa virheiden mahdollisuutta, aivan kuten Uuno Turhapurolla armeijan leivissä kasvattaessaan konekirjoitusnopeutta. Niinpä opettajan punakynän viuhuessa ja pyyhekumin kuluessa päreet meinaavat palaa. Ei ihme, että kirjat saattavat lennellä.

Niinpä koulu tarjoaa mahdollisuutta varhaiseen tukeen, missä kiinnitetään huomiota oikeinkirjoitukseen ja pettymysten sietämisen kehittämiseen. Tuki annetaan pienryhmässä, silloin tällöin. Ajattelen tästä kaksijakoisesti: Hyvä, että on tunnistettu ongelma. Mutta mikä tässä oikeastaan on ongelma koulun näkökulmasta? Sekö, että ne helvetin tavuviivat eivät osu oikeille kohdilleen vai kirjojen lentely?

Lapsi on sisäisesti omnipotentti, siitä ei vain pääse mihinkään. Eikä tuo omnipotentti piirre katoa meistä mihinkään tyystin. Nuori Kettu kun oppi pysymään pystyssä pyörällään, niin hänen puheensa olivat mahtailevia: ”Mä olen todella hyvä pyöräilemään!” Hän unohti tyystin valuttamansa katkerat kyyneleet, kun hän oli juuri hetkeä aikaisemmin kaatanut pyörän ja kolauttanut siinä samalla jalkaansa sadatellen, ettei ikinä oppisi pyöräilemään.

Sisäinen kaikkivoipaisuus on tärkeä ominaisuus lapsen proaktiivisuudelle ja se pistää kokeilemaan asioita. Ilman sitä lapsi voisi heittäytyä vain maahan ja kuihtua pois. Nyt nuoren Ketun omnipotenttisuus aiheuttaa harmaita hiuksia koulussa, sillä hänellä näyttäisi olevan keskivertokoululaiseen vertailtuna jokin ongelma.

Norsu, joka seisoo opettajan olkapäällä

Jos tätä tekstiäni lukee milloinkaan luokanopettajaksi opiskeleva tai sellaisena työskentelevä, niin minulla olisi pyyntö: Jos lapsi liitelee täysin pilvissä, niin ammu hänet alas! Kun nuori Kettu niin sanotusti boastaili pyöräilytaidoillaan, niin totesin: ”Tulet kaatumaan monta kertaa, etkä säästy kivulta. Mutta niiden myötä sinusta tulee oikeasti hyvä. Virheistä oppii parhaiten.” Omnipotenttisuutta ei pidä kitkeä pois, vaan sitä pitää jalostaa. Minä osaan tämän, mutta helposti se ei aina käy tulisi saada tuon sisäisen äänen mantraksi.

Minulla oli ala-asteella vaikeuksia oikeinkirjoituksen kanssa ja osa niistä kummittelee vieläkin kirjoittaessani tajunnanvirtaa. Opettajani totesi tuolloin ilmenevän ongelman, mutta sitten hän teki jotain odottamatonta: Hän kannusti minua kirjoittamaan. Kirjoittamaan tarinoita kaunokirjoitusvihkoon. Tarinoita, jotka vain pulpahtelivat mieleen. Aloin oppimaan jotain oikeinkirjoittamisesta, kun näin tarinani täynnä punakynällä tehtyjä korjauksia. Kouluavustajan avulla kävimme läpi yleisimpiä virheitä ja ajan myötä ne alkoivat vähentyä. Muistan, että uutta tarinaa kirjoittaessani palasin merkintöihin, etten vain tekisi samaa virhettä taas uudelleen.

Naisystäväni pojan kärpäsenkokoista haastetta lähdetään nyt ampumaan tykillä, vaikka norsu seisoo tykkiä tähtäilevän opettajan olkapäällä. Siltä se minusta tuntuu. Ongelma ei ole nyt tarjottavasta tuesta tai siitä, että on tunnistettu jokin haaste. Hyvä, että tukea on saatavilla. Ja hyvä, että haasteet tunnistetaan. Ongelma on nyt siinä, että koulussa ei ole ehkä tunnistettu täysin juurisyitä ilmenneisiin haasteisiin ja järeät toimenpiteet tullaan kohdistamaan sivuun oikeasta maalista. Valitettavasti vasta syksy tulee näyttämään sen, että onko mututuntumani oikeassa. Toivottavasti ei ole.