Kommentti: Meh, Nelosen Erikoisjoukot

Maanantaina tuli TV:stä ulos ensimmäinen jakso Nelosen uudesta reality-ohjelmasta nimeltä Erikoisjoukot. Se perustuu brittiläiseen SAS: Who Dares Wins -ohjelmasarjaan, jonka kausia on nähty YLE:n Areenassa ja TV2:lla, ja jonka kaikki kaudet olen itse katsonut. Yleisilme tässä kotimaisessa tuotoksessa on vastaava kuin esikuvana toimineessa ja tehtävät tuntuisivat saaneen inspiraatiota niin sarjasta, kuin myös puolustusvoimien erikoisjoukkokoulutuksesta. Ensimmäisen jakson katsottuani ajattelin, että ”on minulla parempaakin tekemistä.”

Brittiversion aiemmissa kausissa Ant Middletonin nuhtelut saavat jopa omat korvani punoittamaan, sillä tyyppi tietää omasta kokemuksestaan ajattelemattomuuden fataalin vaikutuksen taistelukentällä.

Alkuperäissarjan suola on nimittäin sen kilpailijat. Siinä tavan tallaajat erilaisista lähtökohdista lähtevät haastamaan itseään henkisesti erittäin rankalle erikoisjoukkojen valintakurssille, olettaen itsestä löytyvän ainesta viimeiseksi jäävään prosenttiin. Joukossa saattaa olla myös veteraaneja tai palveluksessa jo muuten olleita, mutta osallistujista löytyy myös stylisteja, kirvesmiehiä ja toimistotyöntekijöitä. Kausille on otettu mukaan säännöllisesti myös urheilijoita tai muuten liikunnallista elämää viettäviä, erittäin rautaisen kuunnon omaavia henkilöitä. Sarjan koukku on siinä, että hyvälläkään kunnolla ei pärjää, mikäli pää ei kestä. Ei kestä nimittäin kellään heistä, jotka selviytyvät viimeiseen jaksoon saakka.

24144579212_040533e0e0_b.jpg
Lähde: Flickr.com Official U.S. Air Force

Alkuperäisessä sarjassa käsitellään myös kurssilla kouluttajina toimivien ex-erikoisjoukko-operaattoreiden kokemuksia todellisista taistelutehtävistä. Siinä nousee iho hieman kananlihalle, kun maailman parhaimman erikoisjoukon sotilaat kertovat elä tai kuole -tilanteista ja traumoista, jotka tulevat ilmi erittäin haitallisesti siviilielämässä. Siinä on jotain, mitä kotimaisen sarjan kouluttajilla ei ole tarjota. Vaikka he ovatkin täysin vertailtavissa saarivaltion kollegoihin koulutuksensa puolesta. Tuo puute näkyy myös siinä, että kotimaisten kouluttajien tiukka ote on tiukka, muttei täysin kuolemanvakava. Brittiversion aiemmissa kausissa Ant Middletonin nuhtelut saavat jopa omat korvani punoittamaan, sillä tyyppi tietää omasta kokemuksestaan ajattelemattomuuden fataalin vaikutuksen taistelukentällä.

Olihan se tietenkin mielenkiintoista seurata Amin Asikaisen kamppailua oman päänsä kanssa vesialtaassa, mutta jotain onttoa ja hengetöntä siinä kuitenkin oli. Sitten muistin, että Amin on ylittänyt itsensä kehässä lukemattomia kertoja ja kokenut musertavia vastoinkäymisiä urallaan. Niinpä hänen reaktionsa tehtävän jälkeen oli tasoa meh, elämä jatkuu. Saattoi hän jotain tuosta tilanteesta saada itselleen, mutta olisin mielelläni nähnyt jonkun Teppo Tavallisen tai Niina Naapurinnaisen löytävän itsestään täysin uusia puolia.

Kotimaiseenkin ideaan olisi eväitä

Mielestäni tämän kotimaisen viritelmän heikkous on sen franchise-side, mikä menee liialliseksi apinoinniksi. Vaikka eväitä olisi ollut johonkin omalaatuisempaan. Itse näkisin mielelläni aika puhtoisen siviilitaustan omaavat koettelemassa henkistä kuntoaan Lapin erämaissa talviaikaan, missä selviytyminen on kiinni omien perustarpeiden tyydyttämisestä ja epävarmuuden sietämisessä. Siis käytännössä toisinto arktisen sodankäynnin kurssilta, johon kuuluu valtavia siirtymisiä ja yöpymistä hengenvaarallisissa oloissa. Jopa Amin Asikainen saattaisi löytää itsestään paljonkin uutta, jos hänet laitettaisiin uppoamaan avantoon sukset jalassa ja täysi talvivarustus päällään, jonka jälkeen hänen pitäisi kyetä vielä riisumaan märät vaatteet päältään ja pukemaan kuivat vaatteet tilalle. Tuollaista toimintaa käyvät Lapissa harjoittelemassa joka talvi kotomaan sotilaiden lisäksi ulkomaiset delegaatiot, erikoisjoukkoja myöten.

Minun katselukokemukseeni vaikuttaa toki taustani reserviläiskouluttajana. Tiedän, että sarjaan olisi saatu enemmän syvyyttä. Sitä nimittäin olisi ollut tarjota. Syy on ennen kaikkea siinä, että nyt lähdettiin toistamaan erinomaista ohjelmaformaattia, jonka koukut on unohdettu täysin tai ne eivät toimi tässä versiossa edellä mainitsemiini seikkoihin liittyen. Ehkäpä vielä jonain päivänä saan katsella ohjelmaa, jossa Teppo Tavallinen seisoo kurssin lopussa harvojen valittujen keskellä ja saa nähdä, että hänestä todella olikin siihen. Että hänessä olisi todellakin ainesta maailman kylmähermoisimpien tyyppien joukkoon.

Kulttuuri Oma elämä Leffat ja sarjat Ajattelin tänään

Kielletty suru estää meitä elämästä

25560035316_e9cc86fa07_b.jpg

Kieltämällä surun itseltämme saatamme ajautua tilaan, jossa oma elämämme tapahtumat tuntuvat epätodellisilta ja vierailta. Aivan kuin katselisimme elokuvaa, jonka tapahtumiin emme kykene vaikuttamaan. Kysymme tuolloin itseltämme vastausta odottamatta, miten tässä saattoi käydä näin tai voiko tämä olla edes mahdollista?

Sankarilapset (Hjältinnebarn, YLE 2014) kertoo sotaorvoista, mutta sen keskeinen teema on kielletty suru. Haastatteluissa esiintyvät ihmiset omaavat valtavan syviä haavoja, joista kertominen on monille mahdottomalta tuntuva ja kivulias kokemus. Tuosta valtavasta tuskasta huolimatta heistä näkee, että jossain siellä syvällä sisimmässä on palava tarve tuoda tuo kielletty suru esiin.

Kielletty suru voi ilmetä toistensa ääripäinä toiminnassamme: Pysymme vaiti ja käännämme selkämme sille tai puhumme siitä lakkaamatta ja ajamme itseämme sitä kohden yhä uudelleen. Kun surumme ei integroidu itseemme eli se jää yhdistymättä sisäiseen elämämme narratiiviin, niin emme pääse sen yli ja ajaudumme pakenemaan sitä.

Jos näin tapahtuu, vaikuttaa tuo kielletty suru meidän ajatteluumme, sitä kautta käytökseemme ja tekemiimme valintoihin. Selän kääntäjät pelaavat varman päälle ja kiertävät suruun liittyvät aiheet kaukaa. Päin ryntäävät ajautuvat toisintoihin ja kuvittelevat, että elämä on epäoikeudenmukaisuudessaan suonut vain samanlaista tuskaa kohdattavaksi. Tuo kaikki on vain seurausta siitä, että kieltämämme suru ei ole integroitunut osaksi meitä. Ja sen vuoksi me itse saatamme vahingoittaa itseämme kieltämällä itseämme elämästä täysin tässä hetkessä.

Suru yhdistää meitä kaikkia, sillä me kaikki kohtaamme sen lukuisia kertoja elämässämme ja erilaisissa tilanteissa. Saatamme surra katkenneita ihmissuhteita tai menettämiämme ihmisiä. Elämän rajallisuus tekee sen, että jossain vaiheessa kuolema koskettaa meitä ja joudumme sen kanssa vastakkain. Meidän on myönnettävä sen olemassaolo, aivan sama millaiset meidän lähtökohtamme ovat olleet tai millaiset henkilökohtaiset ominaisuudet omaamme. Suru koskettaa niin rikasta kuin köyhää, niin älykästä kuin hieman yksinkertaisempaakin.

Suru ei häviä, mutta se voi muuttaa muotoaan

On valtava henkilökohtainen tragedia, jos ihminen kieltää surun myötä itseltään myös ilon ja muut tunnekokemukset. Joku voi kieltää itseltään sitoutumisen, jos on kohdannut elämässään hylätyksi tulemisen tunnekokemuksen. Joku voi karttaa sitoutumista jo pelkästään sen takia, ettei halua käsitellä vanhemmaksi tulemisen kysymystä. Joku voi vältellä tietynlaisia sosiaalisia tilanteita, sillä ne voivat tuoda mieleen syvälle sisään kätkettyjä tunteita.

Vanhemmilta sukupolvilta olen saanut neuvon, että suru pitää surra pois. Se on huono neuvo, sillä suru ei katoa koskaan. Suru täytyy hyväksyä osaksi omaa tunne-elämäänsä, tuntea sitä ja tarkastella sitä. Surulta täytyy kysyä: ”Miksi sinä tunnut niin voimakkaana?” Ja vastaukset pitää kuunnella tarkkaan, sillä ne tulevat meistä itsestämme. Vasta sen myötä tapahtuu integraatio, jonka jälkeen suru helpottaa. Aikaa myöden pystymme puhumaan siitä yhä helpommin käydessämme läpi elämämme narratiivia. Tukehduttavan tunteen tilalle hiipii haikeus ja suru alkaa vaikuttamaan vähemmän ajatteluumme.

Hyväksytty suru avaa silmiämme ja pystymme näkemään. Tuo on sellainen palkinto, jonka vuoksi kielletylle surulle kannattaa antaa aikaa. Ja mikä parasta, sen voi aloittaa jo tänään. Kaikki riippuu meistä itsestämme.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli