Maanantaina tuli TV:stä ulos ensimmäinen jakso Nelosen uudesta reality-ohjelmasta nimeltä Erikoisjoukot. Se perustuu brittiläiseen SAS: Who Dares Wins -ohjelmasarjaan, jonka kausia on nähty YLE:n Areenassa ja TV2:lla, ja jonka kaikki kaudet olen itse katsonut. Yleisilme tässä kotimaisessa tuotoksessa on vastaava kuin esikuvana toimineessa ja tehtävät tuntuisivat saaneen inspiraatiota niin sarjasta, kuin myös puolustusvoimien erikoisjoukkokoulutuksesta. Ensimmäisen jakson katsottuani ajattelin, että ”on minulla parempaakin tekemistä.”

Brittiversion aiemmissa kausissa Ant Middletonin nuhtelut saavat jopa omat korvani punoittamaan, sillä tyyppi tietää omasta kokemuksestaan ajattelemattomuuden fataalin vaikutuksen taistelukentällä.

Alkuperäissarjan suola on nimittäin sen kilpailijat. Siinä tavan tallaajat erilaisista lähtökohdista lähtevät haastamaan itseään henkisesti erittäin rankalle erikoisjoukkojen valintakurssille, olettaen itsestä löytyvän ainesta viimeiseksi jäävään prosenttiin. Joukossa saattaa olla myös veteraaneja tai palveluksessa jo muuten olleita, mutta osallistujista löytyy myös stylisteja, kirvesmiehiä ja toimistotyöntekijöitä. Kausille on otettu mukaan säännöllisesti myös urheilijoita tai muuten liikunnallista elämää viettäviä, erittäin rautaisen kuunnon omaavia henkilöitä. Sarjan koukku on siinä, että hyvälläkään kunnolla ei pärjää, mikäli pää ei kestä. Ei kestä nimittäin kellään heistä, jotka selviytyvät viimeiseen jaksoon saakka.

Alkuperäisessä sarjassa käsitellään myös kurssilla kouluttajina toimivien ex-erikoisjoukko-operaattoreiden kokemuksia todellisista taistelutehtävistä. Siinä nousee iho hieman kananlihalle, kun maailman parhaimman erikoisjoukon sotilaat kertovat elä tai kuole -tilanteista ja traumoista, jotka tulevat ilmi erittäin haitallisesti siviilielämässä. Siinä on jotain, mitä kotimaisen sarjan kouluttajilla ei ole tarjota. Vaikka he ovatkin täysin vertailtavissa saarivaltion kollegoihin koulutuksensa puolesta. Tuo puute näkyy myös siinä, että kotimaisten kouluttajien tiukka ote on tiukka, muttei täysin kuolemanvakava. Brittiversion aiemmissa kausissa Ant Middletonin nuhtelut saavat jopa omat korvani punoittamaan, sillä tyyppi tietää omasta kokemuksestaan ajattelemattomuuden fataalin vaikutuksen taistelukentällä.

Olihan se tietenkin mielenkiintoista seurata Amin Asikaisen kamppailua oman päänsä kanssa vesialtaassa, mutta jotain onttoa ja hengetöntä siinä kuitenkin oli. Sitten muistin, että Amin on ylittänyt itsensä kehässä lukemattomia kertoja ja kokenut musertavia vastoinkäymisiä urallaan. Niinpä hänen reaktionsa tehtävän jälkeen oli tasoa meh, elämä jatkuu. Saattoi hän jotain tuosta tilanteesta saada itselleen, mutta olisin mielelläni nähnyt jonkun Teppo Tavallisen tai Niina Naapurinnaisen löytävän itsestään täysin uusia puolia.

Kotimaiseenkin ideaan olisi eväitä

Mielestäni tämän kotimaisen viritelmän heikkous on sen franchise-side, mikä menee liialliseksi apinoinniksi. Vaikka eväitä olisi ollut johonkin omalaatuisempaan. Itse näkisin mielelläni aika puhtoisen siviilitaustan omaavat koettelemassa henkistä kuntoaan Lapin erämaissa talviaikaan, missä selviytyminen on kiinni omien perustarpeiden tyydyttämisestä ja epävarmuuden sietämisessä. Siis käytännössä toisinto arktisen sodankäynnin kurssilta, johon kuuluu valtavia siirtymisiä ja yöpymistä hengenvaarallisissa oloissa. Jopa Amin Asikainen saattaisi löytää itsestään paljonkin uutta, jos hänet laitettaisiin uppoamaan avantoon sukset jalassa ja täysi talvivarustus päällään, jonka jälkeen hänen pitäisi kyetä vielä riisumaan märät vaatteet päältään ja pukemaan kuivat vaatteet tilalle. Tuollaista toimintaa käyvät Lapissa harjoittelemassa joka talvi kotomaan sotilaiden lisäksi ulkomaiset delegaatiot, erikoisjoukkoja myöten.

Minun katselukokemukseeni vaikuttaa toki taustani reserviläiskouluttajana. Tiedän, että sarjaan olisi saatu enemmän syvyyttä. Sitä nimittäin olisi ollut tarjota. Syy on ennen kaikkea siinä, että nyt lähdettiin toistamaan erinomaista ohjelmaformaattia, jonka koukut on unohdettu täysin tai ne eivät toimi tässä versiossa edellä mainitsemiini seikkoihin liittyen. Ehkäpä vielä jonain päivänä saan katsella ohjelmaa, jossa Teppo Tavallinen seisoo kurssin lopussa harvojen valittujen keskellä ja saa nähdä, että hänestä todella olikin siihen. Että hänessä olisi todellakin ainesta maailman kylmähermoisimpien tyyppien joukkoon.