Laitoin aamulla pyörimään ajomatkan ajaksi Eppu Salmisen kirjoittaman ja itsensä lukeman kirjan Lasten ristiretki. Olen vielä sen suhteen alkutekijöissä, mutta kirjan sanoma on jo aika lailla selvä: Jouko Turkka oli nero. Ja niin hän olikin, sillä hän sai monet aikalaisnuoret uskomaan metodiensa mullistavuuteen. Salmisen kertomukset Turkasta jo kirjan alkupuolelta vakuuttavat minua entisestään siitä, että Turkka on suomalaisen teatteritaiteen historian pahin hyväksikäyttäjä. Aivan sama miten hänen metodejaan puolustellaan, mutta hänen harjoittamansa simputtaminen on ollut täysin käsittämätöntä.

Turkan opetusten tavoitteet ovat kyllä täysin ymmärrettäviä, mutta päämäärä on ilmeisesti pyhittänyt keinot. Hengästynyttä on vaikea esittää uskottavasti olematta oikeasti hengästynyt, mutta henkisesti hyväksikäytettyä tai lannistettua pystyy kyllä esittämään vailla omakohtaista kokemusta siitä. Eiväthän taikuritkaan luo illuusiota luodin nappaamisesta hampaillaan sillä, että heitä kohti ammuttaisiin oikeasti. He luovat illuusion katsojan mielessä, eivät omassaan. Sama pätee näyttämöllä tapahtuvaan, jossa katsojan mieli valjastetaan luomaan illuusio näyttämöllä tapahtuvista asioista. Ehkäpä Turkka toimi juuri niin kuin toimi, jos hän ei kyennyt ymmärtämään sivustaseuraajien mieltä? Tai kenties edes pyrkinyt ymmärtämään näitä mieliä? Sitä on vaikea sanoa. Lukenut hän oli ja älykäskin, mutta viisaaksi häntä ei voi valitsemiensa keinojen vuoksi haukkua.

Me Too olisi upottanut Turkan

Se on kuitenkin selvää, että Turkka nautti simputtamisesta. Ei hän sitä vastentahtoisesti tehnyt. Aikalaisyhteiskunnan tilasta kertoo se, että Turkka ei joutunut tilille toiminnastaan, vaikka hänen toimintaansa arvosteltiin ja siitä käytiin kiivasta keskustelua yhteiskunnassa. Nykypäivänä hän olisi päätynyt vastaamaan oikeuden eteen toiminnastaan ja viimeistään Me Too olisi sinetöinyt sen, ettei hän olisi päässyt lähellekään teatterin näyttämöä tai teatteritaiteen opetusta antavaa oppilaitosta. Moni saattaa puolustella hänen toimintaansa mullistavana, mutta simputus tunnettiin tuolloin jo oikein hyvin ja esimerkiksi puolustusvoimissa skappari saattoi saada parhaimmillaan käräjätuomion moisesta.

Eppu Salmisen kerronta pääsykokeiden tapahtumista kuulostaa rehelliseltä ja niistä piirtyy kuva erittäin autoritäärisestä Turkasta, joka ei suodata sanojaan ja käyttää asemaansa hyväksi. Tekstissä tulee eteen tilanne, jossa hän haukkuu raa’asti virheisiin sortuvaa nuorta. Olen lukenut tätä kirjoitusta varten useampia eri artikkeleita Turkasta, ja niissä korostuvat hänen hyvät puolensa. Siitähän tässä ei ole kyse, että oliko hän eläessään hyvä tai paha. Totuushan on se, että jokaisessa ihmisessä on eväät hyvään ja pahaan, eikä poikkeuksia ole olemassa. On olemassa myös se totuus, että Jouko Turkka toimi työssään täysin tuomittavalla tavalla jopa sen ajan mittapuulla mitattuna. Siitä ei pääse mihinkään.

Turkan metodien vaikutus on ollut melkoinen, se on pakko myöntää. Se näkyy esimerkiksi ”näyttelemisen” vähäisyytenä. Malliesimerkki tästä löytyy Raid-televisiosarjasta ja -elokuvasta, jossa näyttelee useampia Turkan oppilaina olleita. Kai Lehtisen esittämän Raidin ja Mari Rantasilan esittämän Tarjan välinen romanssi hakee vertaistaan lakonisuudessa. Kameran edessä täytyy tienenkin välttää niin sanottua teatraalista ilmaisua, mutta kasvon ilmeet ovat kyllä toisinaan sallittuja. Siis hymyilyn lisäksi.