Tänään on tullut kuluneeksi kuukausi isäni kuolemasta. Tuohon kuluneeseen kuukauteen on mahtunut paljon ja huomaan pohtivani päivittäin paikkaani tässä maailmassa, peilaten sitä monin eri tavoin isäni kautta. ”Mitähän isä olisi tähän keksinyt sanoa”, olen pysähtynyt usein ajattelemaan. Siitäkin huolimatta, etten hirveästi perustanut isäni sanomisista. Kullanarvoisia neuvoja ei siitä suusta useinkaan kuulunut, vaan monet asiat piti itse osata päätellä tai selvittää oman kantapään kautta.

Eilen istuessamme ruokapöydässä ihanaiseni ja hänen poikiensa kanssa, nuori kettu kertoi joutuneensa lyödyksi koulussa. Hän ei kertonut sitä suoraan, vaan jotain aisti tapahtuneen hänen puheistaan ja käytöksestään. Lopulta pitkän kiertelyn ja kaartelun jälkeen hän kertoi tapahtuneesta, mutta silloinkin yksityiskohdat paljastuivat äidin väsymättömän kyselemisen kautta. Näin, että tapahtunut oli henkisesti haavoittanut häntä syvästi ja kysymyksiin vastaaminen oli kaikkea muuta kuin mieluisaa. Ja tuon näkeminen repi minua rikki sisältäni.

Tuossa tilanteessa minulle muistui omat kiusaamiskokemukseni peruskouluajoilta. Tuolloin kiusaamiseen yritettiin aluksi puuttua hyvin nykyaikaisesti aikuistein keinoin, mutta se johti vain kiusaamisen vähättelyyn ja ”pojat on poikia” toteamuksiin. Muistan äitini selvittäneen asiaa, mutta yksikään opettaja ei vaivautunut kuulemaan minua. Niinpä kiusaamiseen ei puututtu ja ajan myötä opin, että turpaan vetäminen päättyy välittömästi antamalla samalla mitalla takaisin. Vaikka se tuntuisi miten inhottavalta tahansa.

”Oletko sinä lyönyt?” kuului nuoren ketun kysymys, kun paljastin ruokapöydässä omaavani samankaltaisia kokemuksia ja joutuneeni puolustamaan itseäni nyrkein. Vastasin myöntävästi ja lisäsin, että se tuntui todella pahalta. Sitä en kertonut hänelle, että se johti vain suurempiin ikävyyksiin. Kun yksi kiusaaja sai maistaa omaa lääkettään eikä pärjännyt pienemmälleen, niin seuraavalla kerralla vastassa oli viisi. Saatoin pärjätä yhtä vanhempaa poikaa vastaan jotenkuten, mutta kahden pidellessä kiinni käsistä minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia.

Tämän päivän uutisissa panikoidaan lasten raaistuneesta väkivallasta. Niinpä. Se on raaistunut, mutta sitä on ollut aina. Väkivalta ei häviä määräaikaisilla hankkeilla, vaan väkivallattomuus pitäisi olla jatkuva prosessi kouluissa ja väkivallan vaikutuksia pitäisi käsitellä säännöllisesti, ei vain teemaviikoilla.

Haasteita ja ”pieniä” onnen hetkiä

Onneksi kuluneeseen kuukauteen on mahtunut paljon muutakin kuin edellä kuvattu tapahtuma, ja tuo muu on ollut fantastista suoraan sanottuna. Olen havahtunut siihen, että koen tällä hetkellä elämäni parasta aikaa ja saan jakaa sen rakastamani naisen kanssa. Elämässä on tällä hetkellä sopivasti haasteita, joita rytmittävät sinne väliin mahtuvat ”pienet” onnen hetket.

Eilisiä onnen hetkiä olivat ne, kun rakastelin ihanaistani ennen lasten koulusta paluuta, kävimme alkuillasta ihanaiseni ja pikkusällin kanssa ulkoilemassa sekä se, kun istuimme illalla neljästään ihanaiseni ja poikien kanssa sohvalla katsomassa telkkaria. Tuolloin minusta oli hyvin vaikeaa irtaantua tuolta sohvalta lähteäkseni kotiini, jonne joudun vielä vajaan kolmen kuukauden ajan palaamaan ilta yhdeksään mennessä.

Pidän itseäni äärettömän onnekkaana ja onnellisena ihmisenä. Minulla on jotain sellaista, jota millään määrällä rahaa ei voi ostaa eikä huiputtamalla saavuttaa. Ja se tekee minut huolettomaksi. Olen saanut itselleni perheen, jossa rakkaus ei ole vain ryvettynyt sana ja jossa tunteita ilmaistaan aivan jokaisena päivänä. Se tuntuu välillä hieman raskaalta, että niin sanotut kasvukivut ryöpsähtävät lasten osalta ilmoille estoitta, mutta hyvä niin. Olisi kamalaa, jos lapset joutuisivat kätkemään tunteitaan edessäni syystä tai toisesta.

Mitähän isäni tähän sanoisi? Tuskin yhtään mitään, hymähtäisi ja hymyilisi vain. Ja jatkaisi saksofonin soittamista.