Hän tahtoi kaukaisimmalle rannalle
Eilen illalla äitini kiikutti eteeni innokkaana muovipussin ja toisteli: ”Katso mitä minä löysin.” Vaikutti siltä, että hän oli löytänyt nipun piirustuksia peruskouluni ajoilta. Kun sitten avasin muovipussin ja aloin kaivamaan esiin pussissa olleita portfoliokansioita, niin ymmärsin heti etteivät piirustukset olleet minun. Kun sitten löysin piirustusten välistä kirjoituksia ja kirjeitä, joita aloin lukemaan, en voinut enää hillitä itseäni yhtään. ”Näitä ei ole yhtään kiva lukea”, minä sopersin jotain itkuni seasta. Äitini yllättyi täysin ja jäi istumaan sanattomana olohuoneen sohvalle minun lukiessani noita käsin kirjoitettuja tekstejä.
Siitä tulee ensi lokakuussa 18 vuotta kun Mari kuoli puhelumme aikana. Muistot palautuivat mieleeni kuin eiliseltä lukiessani hänen kirjoituksiaan ja runojaan minusta. Ja äidin kaipuustaan. Siitä, että hänen vanhempansa kuuntelisivat häntä ja ennen kaikkea uskoisivat häntä. Hän kirjoitti myös, ettei hänestä varmaan tule ikinä oikeaa näyttelijää ja ettei tiedä, että mitä hän aikoo työkseen aikuisena tehdä. Hän kuoli vajaa kuukausi ennen täysi-ikäisyyttä.
Teksteistä muistui mieleen ne nuoruuden valtavan suuret tunteet, joihin ensimmäistä kertaa elämässään sai tutustua. Pääsi rakastumaan ensimmäistä kertaa varpaista päälakeen asti, eikä kyseessä ollut mikään puolivillainen ihastus. Näin vuosikausien jälkeen tiedän, että ihastukset olivat usein aika pintapuolisia ja ulkonäkökeskeisiä, mutta rakkaus kosketti täysin toisen sydäntä. Sitä mitä toinen oli ihmisenä, mitä tämä oli sisältään. Siihen sydämeni rakastui. Marikin rakastui. Ja se satutti myös suuresti myöhemmin.
Valtameret silmissäni
Mari kirjoitti silmistäni. Niiden sinisyydestä. Hänelle tuli niistä mieleen valtameret, jotka veivät hänet mukanaan pois täältä. Hän kirjoitti lauseen, jossa hän kuvaili silmieni sinisyyden hohtavan luomieni läpi nukkuessani. Hän ei koskaan päässyt näkemään oikeaa valtamerta, mutta Itämeren äärellä hän sai seisoa ja katsella horisonttiin. Silloin se oli minulle suurta mysteeriä mitä hän pohti silloin, joten tyydyin vain katselemaan. Minulle ei silloin tullut mieleen kysyä, että ”mitä sinä mietit katsoessasi tuonne taivaanrantaan?” Tekstejä lukiessani minulle selkeni, että todennäköisesti hän rakensi mielessään tulevaisuuden haavetta. Omaa kotia ja ihmistä, jota rakastaa loppuun saakka. Joka olisi ikuisesti hänen omansa. Tuon haaveen kuvana minä mitä todennäköisemmin toimin. Ja hänen lapsensa melko todennäköisenä isänä. Siitäkin hän kirjoitti. Epäonnistuneesta raskaudestaan.
Hän kirjoitti myös siitä, että Helsinki on liian iso kaupunki hänelle. Aivan liian yksinäinen paikka. Toisaalta hän ei kaivannut lainkaan takaisin pohjois-savolaiseen kaupunkiin, se oli taas liian tuttu ja ahdistava paikka hänelle. Kirjoituksista ilmenee yksinäisyyden lisäksi ahdistus ja rakkaudesta juontuva tuska. Se kun rakastamansa ihminen on lähellä, mutta silti aivan liian kaukana.
Kun laitoin tänään aamulla kouluun lähtiessäni soimaan puhelimestani Tehosekoittimen Kaukaisimmalle Rannalle, niin minun oli tavattoman vaikeaa keskittyä ajamiseen. Sen sanat avautuivat minulle Marin tekstien myötä täysin erilaisina ja itkin lohduttomasti suurta ikävääni. Laulu alkaa nimittäin näin:
On hetkiä /
Kun kaikki tuntuu liukuvan /
Hitaasti alas hämärään /
Ja kaupunki /
Voi kasvaa liian suureksi /
Kun yksin hiljaisuuteen jää /
Vie mut maailman reunaan /
Kaukaisimmalle rannalle /
Vie minne päättyy tie /
Harmaasta kaupungista /
Kaukaisimmalle rannalle /
Vie alle tähtien
