Puuttuva pala: Virheiden hyväksyminen

2719757761_220f7dc947_b.jpg

Luin Annan nettisivuilta sitoutumiskammoisen Karin, 48, tarinan, jonka terapeutti Jenni Kiviniemi oli kommentoinut. Kiviniemi ei kuitenkaan pohtinut perimmäisiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti sitoutumiskammon taustalla. Toisaalta Kari taas ei paljasta pilkkuakaan hänen omasta lapsuudestaan tai nuoruudestaan, saati mahdollisista kokemuksista, jotka voisivat vaikuttaa kykyyn sitoutua.

Kari kuitenkin paljastaa tarinassaan muutamia asioita, joista voi tietenkin päätellä laveasti syitä mitkä aiheuttavat pakokauhua tilanteissa, joissa suhde muuten luonnollisesti ja melko lailla omalla painollaan syventyy. Liitänkin artikkelista katkelmat tähän perään ja korostan ne sanat, jotka hyppäsivät minulle esiin lukemastani.

En luvannut kenellekään mitään, joten en tehnyt mielestäni mitään väärää Näin ympärilläni parisuhteessa, avoliitossa tai avioliitossa olevia. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. Työpaikan naiset kyselivät minulta, joko olin löytänyt elämäni naisen. Vähitellen aloin kokea, että minussa oli jotakin vikaa … Lopetin suhteen ja palasin takaisin sinkkuelämään. Olin helpottunutMenestyin töissä ja loin uraa. Työkaverit arvostivat minua. Luin silti rivien välistä, että kolmekymppinen perheetön sinkkumies ei ollut yhteiskunnan silmissä se kaikkein arvostetuin tyyppi.

Lukemani perusteella kyseessä ei ole sitoutumiskammoinen ihminen, vaan mokaamiskammoinen ihminen. Hän kertoo seurustelleensa erään naisen kanssa, jolla oli lapsi aiemmasta suhteestaan. Hän ei tosin tavannut lasta, vaan vietti aikaa viikonloppuisin naisen kanssa silloin kun lapsi oli isänsä luona. Näin ollen hän kykeni siihen mitä hän pystyi tekemään töissä: Antamaan vain parastaan ja tuijottamaan vain pelkkiä menestymisen mittareita.

Tuollaisessa osa-aikasuhteessa mokaamiskammoinen menestyy kyllä, sillä silloin pystyy alituisen skarppaamisen kautta piilottelemaan inhimillistä keskeneräisyyttään. Kokoaikaisessa ihmissuhteessa on jokseenkin mahdotonta piilotella omia puutteitaan ja rosoisuuksia persoonassa, joten mokaamiskammoiselle ihmiselle sitoutuminen on kuin henkistä myrkkyä. Se kun kävisi melko stressaavaksi, jos joutuisi viikonloppujen sijaan välttelemään virheiden tekemistä jokaisena päivänä.

Totuushan on se, että inhimilliseen perusluonteeseen kuuluvat virheet. Kokemamme kärsimys elämässä kumpuaakin usein siitä, että käsittelemme omia virheitämme hyvin vinoutuneesti. Merkittävä osa tuosta vinoumasta kumpuaa kulttuuristamme, joka rummuttaa aivan liian usein virheettömyyden ja menestyksen perään. Vaikka haluaisimme käsittää asian toisin, niin valitettavasti vallitseva kulttuuri muokkaa meidän omaa käytöstämme ja aiheuttaa meille täysin tarpeetonta kärsimystä. Sen näkee myös siinä miten heikosti kykenemme kohtaamaan tuollaisen kärsimyksen, joka muistuttaa meitä kannattamiemme arvojen haitallisuudesta pitkän evoluution muokkaamalle luonteellemme.

Karin ahdinko on tuskin hänen omaa syytään, vaan leijonanosa hänen kammostaan kumpuaa ympäristöstä. Jos hänestä pitää jotain syytä yrittää etsiä, niin ehkä sieltä puuttuu se klassinen ”peiliin katsominen.” Sieltä kun ne ratkaisut omiin ahdinkoihin löytyvät poikkeuksetta aina, vaikka ahdinko olisikin saanut alkunsa jostain itsestä riippumattomasta syystä. Itsetutkiskelun avulla kun voi muokata käsityksiä itsestään ja ympäröivästä maailmasta, johon kuuluvat kaikki ympärillä olevat ihmiset. Ihminen muuttuu, jos vain haluaa muuttua.

Mokaamiskammo on minulle itselleni tuttua, sillä olen itsekin siitä omalla tavallani kärsinyt. Nyt kun olen jo aika hyvin hyväksynyt oman keskeneräisyyteni ja epätäydellisyyden ihmisenä, niin olen löytänyt uusia tapoja tuoda esille parhaita puoliani. Puolia, joita en ennen pitänyt missään arvossa itsessäni, mutta joita monet ihmiset ovat poikkeuksetta nimenneet minussa niiksi lähes aina. Hyväksynnän kautta olen alkanut vaalimaan noita puoliani ja sen myötä kykenen kohtaamaan omat virheeni ilman, että ahdistuisin niistä valtavasti. Päinvastoin itsetutkiskelusta on tullut kiehtovaa ja teen sitä mielelläni myös muiden kanssa. Näin ei olisi voinut olla vielä muutama vuosi sitten.

Suhteet Parisuhde Rakkaus Sinkkuus

Tuplamaisteri-papin hometalohelvetti

33697821102_de2b1e129e_b.jpg

Twitter tarjoili tänään erään tuplamaisterin ketjun, jossa tämä sosiologi, teologi ja pappi avautui kokemastaan hometalohelvetistä. Helvetin mainitseminen tässä yhteydessä tuntuukin sopivalta. Olen aina pitänyt pappeja ihmiselämän asiantuntijoina, joten luin hänen kirjoittamansa ketjun alusta loppuun saakka suurella mielenkiinnolla.

”Tätäkö varten mie kasasin elämäni ja raivasin tieni laitosnuoresta tuplamaisteriksi? Tämänkö takia tein töitä opintojen ohessa säästyäkseni muutaman tonnin opintolainalta? Tämänkö vuoksi me säästettiin monen vuoden ajan toista tonnia kuukaudessa, kun takaajiakaan ei ollut?”

Taloudellinen kompurointi millaisessa tilanteessa tahansa tuntuu aina raskaalta, oli se sitten pitkäaikainen työttömyys eli kyvyttömyys hankkia varallisuutta (tarvittaessa, voihan se raha tulla ja mennä sen siliän tien) tai varallisuuden menettäminen. Sitä suurempi kärsimys kuitenkin aiheutuu täysin itsessä. On täysin korvien välisestä kokonaisuudesta kiinni, miten kivuliaalta vastoinkäymiset tuntuvat henkisesti.

Lainaamassani twiitin tekstissä tämä teologi kirjoittaa, että ”..ja raivasin tieni laitosnuoresta tuplamaisteriksi?” Toisin sanottuna hän on aina olettanut, että sieltä jostain pohjalta pääsee ylös kovalla työnteolla ja sen jälkeen ongelmat ovat toisenlaisia, paljon kivuttomampia. Valitettavasti hän on hyvin väärässä.

Sisäinen input vs. ulkoinen output

Millään ulkoisella työnteolla ei pääse irti ihmisyyden perusongelmista. Uskokaa tai älkää, mutta opiskelu on itse asiassa ulkoista työntekemistä. Tämän yhteiskunnan koulujärjestelmä ei keskity sisäiseen inputtiin, vaan ulkoiseen outputtiin. Siihen, mitä yksilö voi antaa ulospäin ja mistä ympäristö voi hänen osaltaan hyötyä. Me kehitämme itseämme antaaksemme jotain ulospäin, jotta saisimme ulkoista hyödykettä eli korvauksen tuosta panoksesta. Valtaosassa tapauksissa tämä tarkoittaa rahallista kompensaatiota menetetystä ajasta, käytetystä vaivasta tai hyödynnetystä kyvystä.

Mikään määrä tutkintoja ei valmista ihmistä siihen, että läheisen sairastuminen aiheuttaa meissä suoranaista pakokauhua. Vakava sairastuminen sisältää aina mahdollisuuden menehtymiseen ennenaikaisesti, joten tunnemyllerryksemme ei kysy tutkintojen määrää tai niiden tasoa. Katkennut ihmissuhde aiheuttaa helposti katkeruutta ja etsimme valitettavan usein syitä suhteen katkeamiseen jostain muualta kuin itsestämme, jolloin kykenemme näkemään olemattomia melkoisen merkityksettömissä tapahtumissa.

Buddhalainen elämänfilosofia lähtee siitä, että elämä on jatkuvaa luopumista. Meillä on jo kaikki se mitä tarvitsemme, mutta joudumme ajan kuluessa luopumaan siitä. Kehomme rapistuu hiljalleen sen kehityttyä huippuunsa. Joudumme luopumaan vääjäämättä vanhemmistamme, jos elämme heitä pidempään. Jotkut joutuvat luopumaan vanhemmistaan ennen kuin heille kehittyy edes muistoja heistä, jotkut luopuvat heistä jossain vaiheessa aikuisuuttaan. Muodostamme ihmissuhteita, joista jokaisesta joudumme luopumaan poikkeuksetta jossain elämämme vaiheessa. Viimeistään silloin, kun kohtaamme kuoleman.

Asenneongelma luopumisen suhteen

Länsimaalainen elämäntapa on täysin ristiriitainen mitä tulee luopumiseen. Pyrimme saavuttamaan, saamaan ja säilyttämään. Hankimme virstanpylväitä, käymme vuositolkulla kouluja, kerrytämme omaisuutta (mikä itsessään ei ole ongelmallista edes buddhalaisessa elämänfilosofiassa) ja pyrimme säilyttämään (mikä taas on suuressa ristiriidassa buddhalaisessa elämänfilosofiassa) kerryttämämme varallisuuden, tavalla tai toisella.

Ehkäpä tämä pappi kehittyy hometalohelvetin myötä todelliseksi ihmiselämän asiantuntijaksi kokemalla luopumisen kaikessa koruttomuudessaan. Ja oivaltaa sen, että vain luopumalla jostain voi nähdä tärkeämpiä asioita ympärillään. Ehkä hän oivaltaa sen, että onnellisuus ei ole kiinni ulkoisista puitteista. Ehkä hän huomaa sen, että yksikään ihminen ei puhu onnellisuudesta lapsuudessaan liittyen taloihin, leluihin tai harrastuksiin. Ehkä hän huomaa sen, että omakotitalo sitoo mielettömästi huomiota muilta asioilta ja vaatii jatkuvaa panostamista, jottei se rapistu käsiin. Ehkä hän huomaa, että tämän tapahtuman myötä hän voi keskittyä elämän kannalta tärkeämpiin asioihin ja voi halutessaan alkaa keskittymään ulkoisten puitteiden sijaan sisäisiin, henkisiin yksityiskohtiin. Niin itsessään kuin ympärillä olevissa läheisissään.

Perhe Ystävät ja perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään