Isäni oli juuri siirretty Kuopiosta Jyväskylän sairaala Novaan, kun saavuimme paikalle äitini kanssa. Emme heti päässeet häntä katsomaan, sillä siirto oli juuri tehty ja henkilökunta teki toimenpiteitä. Istuttuamme hetken osastoaulassa saimme luvan mennä katsomaan häntä. Isä makasi sairaalavuoteella ja kuorsasi, ottaen välillä vuoteen laidasta kiinni ja kaapaisten sen jälkeen sormella leuasta. Aivan kuin helpottaakseen kutinaa. Hän oli edellisenä päivänä ollut sen verran tajuissaan, että hän oli kyennyt syömään avustettuna. Kun äitini kyseli hoitajalta tajunnan tilasta, niin tämä kertoi isäni reagoineen nostamiseen, joskaan ei vastannut puhutteluihin.

Illalla kotiin äitini kanssa saavuttuani vein sairaalasta mukaan ottamamme isän tavarat muovisäkissä isäni huoneeseen, tämän sängylle. Sitä kantaessani ajattelin, että ”tässä sitä kannan isän pussia vaihteeksi. Vuosi sitten kannoin omaisuuttani suljetusta vankilasta avovankilaan samalla tyylillä.” Kun sain muovisäkin käsistäni, minä puhkesin itkemään. Nyyhkytin vailla kyyneleitä. Kyyneleet ovat olleet harvassa viime aikoina surun osalta, sillä niitä olen vierittänyt poskillani onneen liittyen.

Voimaannuttava kohtaaminen koulun pihalla

En ollut sairaalalla isäni luona kauaa, vaan jätin äitini isäni kanssa kahden. Tapasin ihanaiseni läheisen koulun luona, mukana olivat myös lapset. Lapset kiipeilivät telineissä, laskettiin jätesäkillä valtavan ison lumikasan päältä ja valloitettiin läheiset koripallotelineet. Lopuksi taklasimme toisiamme lumihangessa, ja kun suutelin ihanaiseni kanssa tällaisen taklauksen jälkeen, niin lapset tulivat päällemme muodostamaan ihmiskasan. ”Aina te vaan pussaatte”, totesi nuori kettu yhdessä vaiheessa. Se on hyvä havainto, vaikkei täysin totuuden mukainen. ”Kyllä me annamme toistemme hengittää siinä välissä”, olisi tehnyt mieli vastata.

Muiden kiipeily innosti myös nuoren ketun kiipeilemään, vaikka hän pelkää korkeita paikkoja. Kannustin häntä istumaan puisen telineen reunalle yhteiskuvaa varten, luvaten pitää hänestä kiinni. Aluksi pelko valtasi hänet niin, ettei hän meinannut saada nostettua jalkaansa yli reunalta. Rauhallisen kannustamisen ja kiinni pitämisen jälkeen hän kuitenkin kykeni siihen, minkä jälkeen jännitys näytti häviävän hänestä hiljalleen. Tuon jälkeen tuosta ketusta ei enää tarvinnut pitää kiinni. On eittämättäkin selvää, että olen ylpeä hänestä. Vaatii uskallusta astua epämukavuusalueelleen, mihin lopulta kovin harva haluaa millään tavalla ryhtyä.

Yhdessä vietetyn leikki- ja peuhaushetken jälkeen palasin Novaan, missä kävin istumassa kahvilla äitini ja paikalle saapuneen veljeni kanssa. Ostin kioskista kirjan seuraavaksi päiväksi, jota aion lukea isälleni siellä vieraillessani koulun jälkeen. Tuon lisäksi aion soittaa hänelle musiikkia, erityisesti nuottitelineelle (tämän kirjoituksen ensimmäinen kuva) jääneitä kappaleita. Niitä, joita hän on viimeksi kyennyt soittamaan. Kappaleita, joita hän ei todennäköisesti enää ikinä pystyisi soittamaan saksofonillaan.

Vaikka isäni on tiedottomuuden tilassa, niin aion joka tapauksessa puhua hänelle. Puhua, kenties laulaakin. Mehän emme tiedä mikä hänen todellinen tilansa on, ja hän saattaa kyetä täysin aistimaan ympäristöään, kykenemättä kuitenkaan viestimään siitä ulospäin. Lähipäivät näyttävät sen, että kykeneekö hän palaamaan tuolta rajalta tietoisuuden ymmärrettävälle puolelle. Paluu olisi hyvä, sillä haluaisin vielä kerran mahdollisuuden keskustella hänen kanssaan. Kertoa, että minusta ei kannata enää kantaa huolta. Sanoa: ”Isä. Minulla on jotain mitä rahalla ei voi saada. Jotain, mitä lukemattomat ihmiset etsivät koko elämänsä löytämättä sitä, vaikka ovatkin minua paljon etevämpiä monilla aloilla. Minulta ei puutu nyt mitään.”