Sotaa, rauhaa ja rakkautta

24044053582_b9ca35b14d_o.jpg

Tänään arjen normalisoituessa, nyt kun aikaisten kello neljän aamut ovat jääneet taakse, on hyvä summata kulunutta viikkoa elämässäni. Ja siihen viikkoon on sisältynytkin melkoisesti kaikkea. Mielettömästi hyvää, mutta myös yksi erittäin ikävä ja kaikkien huulilla oleva tapahtumaketju. Siitä ensimmäisenä.

Väkivalta täyttää eetterin

Venäjä aloitti sodan Ukrainaa vastaan varhain torstaina 24. päivän aamuna. Olen seurannut tilanteen kehittymistä tiiviisti, sillä elämääni on aiemmin kuulunut aktiivinen toiminta Suomen reserviläispiireissä. Maanpuolustuksellisten ystävieni piirissä tunnetaan useita ukrainalaisia, joten sota koskettaa hyvin läheltä myös täällä koto-Suomessa. Lisäksi kun olen itse saanut noin vuoden verran koulutusta sotilastaidoissa varusmiespalveluksen jälkeen ja siten ylentynyt aikoinaan ylikersantin arvoon, tiedän jokseenkin niistä kauhuista, joita ukrainalaiset joutuvat nyt päivittäin kohtaamaan. Eivätkä nuo kokemukset ole muuttumassa yhtään helpommaksi. Sota on raakaa ja julmaa, niin kuin jokaiselle varusmiehelle Suomessa muistutetaan palveluksen alussa.

Minua huolettaa erityisesti sodan epäsuora vaikutus yhteiskuntaamme ja erityisesti lapsiin sekä nuoriin. Ovathan he saaneet nauttia eurooppalaisittain pitkästä rauhan ajanjaksosta, missä ei ole tullut eteen sota muuten kuin digitaalisissa peleissä. Sota on ollut tähän saakka hyvin etäinen asia, mutta nyt se on tullut iholle hyvin äkisti. Meillä aikuisilla on melkoinen tehtävä siinä, että osaamme selittää maailman tilaa lapsille ja nuorille. Heille kun pitäisi jäädä toiveikas kuva tulevasta.

Toivon syvästi, että sota päättyisi pian Ukrainassa. Kuitenkin niin, että Venäjä ei saavuttaisi sodalla tavoittelemiaan tavoitteita. Muussa tapauksessa joutuisimme elämään melkoisen epävarmassa maailmassa, sillä Venäjä on ollut iät ja ajat merkittävin valtio rajoillamme. Jos naapurimaamme saavuttaa tavoitteensa väkivallalla, niin se johtaisi ikävään kauhun tasapainoon lähialueillamme ja täällä Suomessa. Vaikkei sodan uhka suoraan koskettaisikaan ketään meistä.

Työharjoittelun hedelmät

Takanani on neljä viikkoa työharjoittelua puusepän opintoihin liittyen. Sain pelkästään hyvää palautetta ja perjantaina, harjoittelun viimeisenä päivänä, toimitusjohtaja kutsui minut luokseen keskustelemaan. Hän kertoi, että on saanut kuulla työntekijöiltä erinomaista palautetta toiminnastani ja haluaisi sen johdosta myöntää minulle stipendin. Lupasin selvittää asian koulun kautta ja samalla esitin toiveen, että stipendillä katettaisiin koulutöideni kuluja. Onhan edessä pari projektia, joilla aion kasvattaa kodin kalusteitani ja jotka vaativat kohtalaisen arvokkaita pintakäsittelymateriaaleja.

Keskustelimme myös koulun kestosta, mikä mahdollisesti antoi viitteitä toimitusjohtajan halusta rekrytoida minut tulevaisuudessa. Esitinkin, että yrityksessä eteen tulevan parin projektin osalta minusta voisi olla suurta hyötyä. Ne kun vaativat paljolti myös tietoteknistä osaamista. Luulenpa, että asian hauduttua riittävästi saan tänä vuonna tehdä töitä parin kolmen viikon ajan näiden asioiden parissa. Mutta sen näkee vasta sitten myöhemmin.

Rakkautta nuotiotulella ja pulkkamäessä

Vietin useaan otteeseen aikaa viime viikolla ihanaiseni ja hänen lastensa parissa. Lauantaina kävimme kaupunkialueen laavulla paistamassa makkaraa, missä samalla tuli tutustutettua lapsia erätaitoihin ensimmäistä kertaa. Nuori kettuherra oli ennakkoon innoissaan siitä, että pääsisi vuolemaan puukolla kiehisiä. Laavulla puukon käsittelyn tullessa puheeksi asia kuitenkin alkoi jännittää häntä niin, että puukon käsittely jäi seuraavaan kertaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että hän pääsi näkemään mikä se ”kiehinen” oikein on ja mihin sitä käytetään. Nuori daami taas pääsi osallistumaan itse nuotion sytytykseen, ja onnistui siinä yhdellä tulitikulla tuulesta huolimatta. Nyt kun nuotiolla on käyty ensimmäisen kerran ja olen näyttänyt miten homma toimii, niin seuraavilla kerroilla saattaa lapsilta löytyä innokkuutta tehdä nuotio ihan itse.

Eilen sain toivottaa tervetulleeksi ihanaiseni ja lapset lapsuuskotiini, missä olin laittanut ruoan valmiiksi. Ruoan jälkeen istuimme rakkaani kanssa sohvalla ja katselimme kun lapset leikkivät rauhallisesti ”leikkihuoneessa.” Pojat legoilla ja daami nukkekodilla. Myöhemmin suuntasimme laskemaan mäkeä kylän laskiaistapahtumaan, missä merkittävin kokemus taisi kuitenkin olla makkaran paistaminen ja vaahtokarkkien syönti. Nuori kettuherra kohtasi lähes eksistentiaalisen kriisin, kun muilla pojilla oli uudemmat liukurit. Koin myötäelämisen tuskaa hänen kanssaan, vaikken sitä suoraan näyttänytkään. Hän purki tuon turhautumisen siihen, että yksikään mäki ei ollut riittävän jyrkkä eikä riittävän liukas, jotta olisi saanut kunnon vauhdit. Hei poitsu! Olen ollut tismalleen samassa tilanteessa lapsena, minut teki mieli sanoa hänelle. Sain viettää lapsuuteni tilanteissa, joissa laskin aina mäkeä vitun vanhoilla tai kaikkein halvimmilla pulkilla, hiihdin lahjoitussuksilla (joissa oli vanhat levetä siteet, mitkä ottivat kiinni kapeaan latuun ja pakottivat hiihtämään ladun reunassa) ja pukeuduin osuuspankin markkinointipipoihin sekä kirpputoreilta haalittuihin vaatteisiin.

Edellä olevasta myötäelämisen tuskasta huolimatta eilisessä ilmentyi kuitenkin tämä: Minulla on perhe. Minulla on elämässäni ihminen, jota rakastan aivan mielettömästi ja tämän tärkeimpiä, joista niin ikään suuresti välitän ja joiden hyvinvointi on aivan yhtä lailla etusijalla. Minulla on ihmisiä, joiden elämään minulle on rakentunut erityinen paikka ja joka rakentuu jatkossakin. Eilen minulla oli ilo esitellä heidät vanhemmilleni, suurella ylpeydellä. Ja sain nähdä, että vanhempani olivat enemmän kuin mielissään. Jotain kertoi myös se, kun ihanaiseni lähtiessä lasten kanssa pois katselin heidän loittonemistaan talon portailla ja koin suurta surumielisyyttä, syvää haikeutta sekä ikävää. Pystyin vain lohduttautumaan sillä, että jonain päivänä minun ei tarvitse jäädä jälkeen. Ettei tällaisia erkaantumisia tarvitse lopun ikäänsä kokea.

Ihmistä ei ole luotu elämään yksin, vaan parhaimpansa tämä pystyy tuomaan esille vain toisten seurassa. Tämä pätee myös itseeni ja rakastamiini ihmisiin.

Suhteet Parisuhde Ystävät ja perhe Lapset

Näyttelijän rikkinäisyydestä ihmisenä

Työharjoittelupaikalle aamulla matkatessani kuuntelin samalla Joe Roganin podcast-jaksoa 1375, missä tämä keskusteli yhdessä näyttelijä Edward Nortonin kanssa. Jos Norton on sinulle uusi tuttavuus, niin hän on muun muassa Brad Pittin vastanäyttelijä elokuvassa Fight Club ja esittää mielestäni yhden elokuvahistorian merkittävimmistä rooleista elokuvassa American History X. Tämä mies, jos kuka tietää jotain näyttelemisestä ja podcastin parasta sisältöä olikin pohdiskelu siitä, miten Marlon Brando on vaikuttanut rapakontakaiseen elokuvanäyttelemisen maailmaan. Norton teki myös hauskan havainnon siitä, että näytteleminen on itse asiassa feminiinistä rooli- ja somistautumisleikkiä meikkaamisineen, vaikka mielikuvat miesnäyttelijöistä ovat hyvinkin maskuliinisia. Mikä sai minut pohdiskelemaan omia havaintojani aiheesta nimeltä näyttelijä.

Näyttelijänä toimivan ihmisen pitää olla jotenkin perustavanlaatuisesti rikki kyetäkseen iloitsemaan tekemästään työstään. Näyttelijätyön ainoa palkinto näyttämöllä on yleisön osoittama aplodeeraus esityksen lopussa ja elokuvatyössä katsojien osoittama tunnustus kassajonossa. Sitä ennen pitää suostua siteeraamaan sana- ja joskus pilkuntarkasti jonkun muun kirjoittamaa tekstiä sekä luottaa ohjaajan arvostelukykyyn siitä, että miksi juuri tämän hahmon pitää vetää syvään henkeä tässä kohdassa syvän huokaisun sijasta. Näyttelijän toimessa ihminen tekee juuri sitä mikä tekee ihmisestä katkeran pitkällä tähtäimellä eli esittää jotain muuta kuin oikeasti on, tyytyy toimimaan oman moraalinsa vastaisesti ja vahvistaa sisäisiä stereotypioitaan muista ihmisistä. Täytyy olla siis jo perustavasti rikki kyetäkseen kukoistamaan tuollaisessa paineessa.

”Näe minut, mutta älä sellaisena kuin olen!”

Buddhalaisen filosofian mukaisesti minä myönnän, etten tiedä oikeastaan näyttelemisestä yhtään mitään. Enkä tiedä monesta muustakaan asiasta. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö näkisi millaisia ihmisiä näytteleminen houkuttaa puoleensa. Jokaisen kohtaamani näyttelijän silmät ovat kirkastuneet, kun olen maininnut nähneeni heidän suorituksensa näyttämöllä tai valkokankaalla. He ovat olleet erittäin otettuja siitä, että olen nostanut asian puheenaiheeksi. He ovat virittyneet läsnäolevaksi sillä seikalla, että heidät on mainittu nähdyksi, kuulluksi ja huomatuksi roolissaan. Ollakseen näyttelijä täytyy omata tietynlainen halu ja tarve nousta esille. Ja se on tyystin erilainen tarve kuin monella ulospäin suuntautuneella ihmisellä on yleensä. Moni kohtaamani näyttelijä on jopa ristiriitaisen sisäänpäin sulkeutunut ja pitää mielettömän korkeaa henkistä muuria itsensä ympärillä. Sellaisia muureja tapaa myös sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kokeneet vakavan trauman tai kasvaneet laiminlyötynä lapsena. ”Näe tämä mitä minä esitän, älä sitä mitä minä olen”, voisi kuvitella monen näyttelijäksi päätyvän ajattelevan. Ja se on aika traagista minun mielestäni.

Haluaisin tavata sellaiset näyttelijät kuin Seela Sella, Pirkka-Pekka Petelius ja Vesa-Matti Loiri. Minua ei niinkään kiinnostaisi keskustella heidän rooleistaan tai varsinaisesta työstään, sillä minä en muutenkaan tiedä mitään näyttelemisestä. Seelan kanssa haluaisin keskustella naisen aseman kehityksestä vuosikymmenien aikana, PP:n kanssa haluaisin keskustella ilmastonmuutoksen vaikutuksesta muuttolintujen liikkeisiin ja Vesa-Matin kanssa voisin istua monta iltaa nuotion ääressä pohtien Lapin niin kutsuttua hulluutta, sitä miten se saa monista ihmisistä esille näiden piilossa pitämät puolensa. Haluaisin keskustella ja kuulla mitä näillä ihmisillä itsenään olisi sanottavaa moniin eri asioihin. Roolin vetämisestä keskusteleminen voisi olla aika tylsää lopulta, ja mitä ihmeellistä siinä oikeastaan on? Näen keskinkertaista roolia vedettävän jokainen arkipäivä, eikä siihen tarvita mitään korkeakoulututkintoa tai kokemuksen tuomaa pätevyyttä. Jos haluaa nähdä vedettävän ensiluokkaista roolisuoritusta, niin kannattaa pysähtyä kysymään kuulumiset päihderiippuvaisilta heidän kiertämisensä sijaan.

Minä nostan hattua niille kaikille näyttelijöille, jotka minun on ollut ilo tavata elämäni aikana ja joista joihinkin olen voinut tutustua hieman tarkemmin. Heistä moni tekee huikaisevan hienoja suorituksia omassa työssään ja voin vain todeta, että se työ ei ole minua varten. Eikä ole moni muukaan työ tai toiminta, siis jos jotain väitän tietäväni.

Kulttuuri Mieli Teatteri Syvällistä