Olen kiitollinen. Hänestä. Tämä joulu jää minulle mieleen tästä asiasta. Ja siitä, että tein päätöksen: Yhtään joulua emme ole erillämme toisistamme. Mikään työkään tai muu velvoite ei ole niin tärkeä, että pitäisi olla poissaoleva silloin. Onhan hän tuonut elämääni sellaisia asioita, joiden luulin olevan ulottumattomissani tai mahdottomia saavuttaa millään tavalla. Lisäksi hän on tuonut tuntemiini tunteisiin paljon uusia vivahteita, jotka ovat saaneet minut kyseenalaistamaan aiemmat elämässäni kohtaamani tuntemukset ja tunne-elämän. Onko kokemani rakkaus ollut aitoa rakkautta? Vai onko tämä jotenkin pumpatumpi ”steroidiversio” kokemastani rakkaudesta? Tässä riittääkin pohdittavaa pitkäksi aikaa, ihan itsekseen sekä hänen kanssaan.

Olen ollut tällä viikolla uskomattoman lempeä. Olen kyllä äkäillyt ja tiuskinut, mutta vain yksin ollessani ja asioille, jotka olen sitten antanut anteeksi mielessäni. Perkele kun tuo on sen pitänyt jättää… No hei, pikku juttu tämä on eikä kaikkea voi aina ottaa huomioon. On mahtavaa kyetä tällaiseen, vaikka elämäni muutama viimeinen vuosi onkin antanut eväitä kykenemättömyyteen. Minusta olisi voinut kehittyä paatunut, vain itseään ajatteleva raakalainen. Sellainen tyyppi, joka ajattelee vain hyötyjä itselleen. Sellainen, joka vain ottaa eikä anna mitään. On mielettömän hyvä juttu, että pystyn olemaan antaja. Antaja, joka ei odota välitöntä vastapalvelusta tai hyvitystä antamisesta.

Paatumaton tunteilija

En voi kuitenkaan unohtaa sitä elämän tosiasiaa, että vastoinkäymisiä tulee aina. Haluan kuitenkin uskotella, että suurimmat vastoinkäymiset ovat nyt takana. Sellaiset, jotka ovat muovanneet minua ihmisenä eniten. Jatkossa olisi vain tunteita ja tunteet elämällä pystyy keskittymään jokaiseen päivään sekä jokaiseen hetkeen täysillä. Etten jätä mitään taakaksi omille harteilleni, aiheuttamaan kärsimystä läheisilleni ja rakkailleni. Voin olla täysin varma yhdestä asiasta: En tule milloinkaan avaamaan korkkia lievittääkseni pahaa oloani. Minulla on ihminen elämässä, joka pystyy lievittämään oloani kuuntelemalla ja välittämällä. En tarvitse muita keinoja, vaikka onhan niitä. Kuten esimerkiksi vaeltaminen ja matkat itseen ympäröivän luonnon keskellä. Tai kuten eilen saunassa, jolloin reflektoin kulunutta vuotta. Siinä ei mennyt kuin vartti aikaa, mutta sen tulos on pysyvämpi kuin savusaunan kiukaan lämpö.

Oli elämäni sitten pitkä tai lyhyt, niin aion käyttää sen viisaasti. Yksi: En aiheuta kärsimystä (mikä on vaikeampaa kuin uskottekaan), kaksi: kerron läheisilleni miten rakkaita he ovat, vaikka he eivät tarvitsisikaan muistutusta, kolme: halaan joka päivä.

Isäni halasi minua eilen. Hän osoitti näin kiitollisuutta siitä, että mahdollistin hänelle mielettömän tärkeän asian. Se oli aika liikuttava hetki. Halaaminen kun ei kuulu lapsuudenperheeni arkeen, se päättyy jossain määrittämättömässä hetkessä lapsuudessa. Sen jälkeen halaaminen tapahtuu vain poikkeustilanteissa. Halataan, kun kohdataan lopullista menetystä. Silloin halataan. Ja hyvä, että halataan silloin. Mutta olen huomannut, että halaaminen on paras tapa osoittaa kiintymystä, rakkautta, kaipuuta, ikävää, hyväksyntää sanattomasti. Puhun muutenkin paljon. Siis omalla mittapuullani. Se, että pystyy ilmaisemaan itseään ilman sanoja, on jotenkin kaunista. Ja mieleen jäävää.

Minulla olisi pieni pyyntö sinulle, parahin lukijani. Pyhitä tänään hetki sille, että pohdit osoittamista. Sitä, että miten osoitat omia tuntemuksiasi muille. Erityisesti läheisillesi. Ja jos se tekee sinut haikeaksi tai surulliseksi, niin ei mitään hätää. Se on silloin merkki siitä, että jotain on hyvä tehdä toisin. Eikä aika ole koskaan liian myöhäinen siihen.