Keski-ikä eli kohti pappa-pakaroita ja virtsanpidätysvaikeuksia
Mistä muuten huomaa keski-ikäisyyden lähestymisen? No esimerkiksi siitä, että And Just Like That… sarjan avausjakson (joka on siis jatkoa Sex and the City:lle eli suomalaisittain Sinkkuelämää sarjalle) aikana tapahtuva Kihon ”verenmaku suussa” treenaus saa oman rintakehän ahdistuksen partaalle ja sitä toistaa ääneen sydänkohtauksen saapuessa, että ”mitäs minä sanoin!” Ja siinä samassa saa pyyhkiä kyyneliä silmäkulmiltaan ikään kuin salaa, koska eihän mies voi mennä itkemään tällaiselle ”naistensarjalle.”
Keski-iän läheisyyden huomaa myös siitä, että sitä vertailee itseään ympäröivään maailmaansa hyvin erilaisilla tavoin. ”Miltä minän näytän?” kaikuu hieman harvemmin, sillä se on se ensimmäinen mikä meistä häviää: Nimittäin nuoruutta uhkuva ulkonäkö.
Sen sijaan katsellaan ulkoisia saavutuksia, jotka jäävät meistä jäljelle. ”Jääkö minusta mitään jäljelle työssäni, kun lakkaan tekemästä sitä?” Tämä on ehkä yksi merkittävimmistä syistä, etten hirveästi halua työskennellä IT-alalla. Alalla, jossa työn lopputulos on deletoitavissa yhdellä napin painalluksella sen kummemmin asiaa miettimättä. Hieman eri asia on jokin kaluste, jonka tuhoamiseksi joutuu jo näkemään hieman vaivaa.
Käydessämme eilen perjantaina Ihanaiseni kanssa Jyväskylän satamassa seuraamassa Suomipop-festareiden humua, kiinnitimme huomiota siihen miten eri tavalla aikuiset viettävät aikaa nuoriin verrattuna. Siinä missä nuoret keskittyivät pitämään yllä jonkinlaista ulkokuorta ja ”näyttämään hyvältä sekä välinpitämättömältä”, niin plus kolmekymppiset keskittyivät pitämään hauskaa. Oli hauska seurata, kuinka eräskin kolmikko keskittyi nostamaan miespuolisen jäsenen boksereita yhä ylemmäs ja ylemmäs. ”Melko elastiset nuo Black Horset”, minä tuumin.
Keski-ikäistymisen näkee myös siinä, että jollain mystisellä tavalla alkaa ymmärtää täysin eri tavalla omia vanhempiaan. Tietohan ei ole itselläni heistä mitenkään lisääntynyt, mutta sellainen lapsen naiivin maailmankatsomuksen varjo häviää lopullisesti mielestä. Tai unohtuu. Lopputulos on kuitenkin aivan sama. Sitä ymmärtää, että miksi ihmeessä isäni esimerkiksi upotti kaiken ylimääräisen rahansa veneen rakentamiseen, ylläpitämiseen ja korjaamiseen käytön lisäksi. Olen katsellut satamassa kelluvia paatteja ja pohtinut, miten minä ajattelisin tuollaisesta elämäntavasta jos omaisin oman purtilon.
Isäni ei ehtinyt saavuttaa 80 vuoden ikää, joten oma keski-ikäni on todennäköisesti tässä ja nyt. Ei sitä kriisiä kannata odottaa 40 ikävuoteen asti, sillä kaikenlaistahan voi tapahtua jo ennen sitä. Siis elämän puoliväliä.
Kuten esimerkiksi pappa-kävely. Sellainen akilles-jänteet jäykkänä taapertaminen. Onnistuin kesäteatteri-projektin aikana näytellessäni kipeyttämään akillesjänteeni kiinnityskohdan, jossa lymyilee nyt jonkinlainen tulehdus (insertiotendiniitti) ja jonka seurauksena aamuisin en pysty kävelemään normaalisti. Kävelyni ennen jänteiden lämpenemistä ja venymistä muistuttaakin pappa-taaperrusta, joka on toiminut Ihanaiseni huvituksena lukuisina aamuina. Enää puuttuu vain pappa-pakarat ja köyryselkä.
Keski-ikäistymisen (tai no tässä tapauksessa ehkä jo saavutetun) ansiota on myös se, että olen päätynyt lopettamaan tupakanpolton viimeisen kerran. Tätä ennen olen ryhtynyt kaksi kertaa tupakkalakkoon, joista toinen kesti useamman vuoden. Laskeskelin, että tupakkaan upotetut rahat voisi upottaa jatkossa rikki kuluneiden sukkien ja paitojen korvaamiseen uusilla. Ja raha tulee vielä tarpeeseen, ennen kuin löydän itselleni vakinaista työtä. Tupakoimattomuutta minulla on ollut takana noin kaksi viikkoa. Pahin on siis jo takana.
Tämä oli muuten ensimmäinen kerta yli puoleen vuoteen, kun kirjoitin tänne. Seuraavaksi taidan käsitellä teatteria, jonka osalta on ehtinyt tulla jonkinlaista menestystäkin. Ja myös kokemuksia, jotka olisi ollut kiva jäädä kokematta.
