Joulun – perhejuhlan sivustaseuraajat

Joulu, yhdessä olon juhla koittaa viikon päästä. Perinteinen kuva siitä on perhejuhla, jossa perheet ja suvut kerääntyvät yhteen vuoden lopuksi. Yhteen keräännytään vuoden pimeimpään aikaan. He, joilla ei ole läheisiä tai elävät esimerkiksi vailla parisuhdetta, tämä ajanjakso saattaa tuntua yksinäiseltä. Yksinäisyys voi olla kuitenkin myös mielentila, joten sinkku ei välttämättä koe olevansa yksinäinen tai saatikka vailla läheisiä elävä. Joillekin joulu on samanlainen pyhäpäivä kuten muutkin ja viikolle osuessaan antaa mahdollisuuden ylimääräiseen vapaaseen. Ei siinä sen kummempia.

Voi yksinäiseksi tuntea olonsa perheen sisälläkin. Jos arkena näkee läheisiään lähinnä vilaukselta aamuisin ja iltaisin, voi yllättäen lisääntyneen yhdessäolon aikana löytää itsensä lähes tuntemattomien ihmisten keskeltä. Voi syntyä sisältä kalvava tunne siitä, ettei täysin kuulu ”joukkoon.” Tällainen ei välttämättä ole kovinkaan harvinaista, vaan sitä saattaa esiintyä omassakin lähipiirissä. Riittää, kun vain katsoo hieman ympärilleen.

Entä millaista on heillä, jotka luokitellaan uusiksi perheenjäseniksi? Kumppanit, jotka saavat parisuhteen myötä kokonaisen perheen? Toisella osapuolella on lasten ja muiden läheisten kanssa tietynlaiset vakiintuneet tottumukset ja tavat, puhumattakaan muodostuneista ihmissuhdedynamiikoista kaikkien välillä. Jos tuntee olonsa sivustaseuraajaksi monen muun tapahtuman aikana, niin tällaisen perhejuhlan aikaan se voi tuntua paljon korostuneemmalta.

Olen itse tällaisessa asemassa. Ja välillä se tuntuu haastavalta. Totuushan on se, että olen tullut ulkopuolisena tähän porukkaan ja yhteisten tapojen muodostuminen on vielä kesken. Niinpä tulevana jouluna joudun pitkälti tyytymään sivustaseuraajan rooliin. Vaikka kumppanini varmasti haluaisi aivan muuta, niin hän ei voi siihen vaikuttaa. Ei yksi ihminen pysty pyyhkimään menneitä vuosia pois, jotta voisimme toimia ikään kuin tyhjältä pöydältä.

Tilanteeni ei ole millään tavalla poikkeuksellinen. Tällaista esiintyy aivan jokaisessa eroperheessä, jossa kuvioihin tulee uusi kasvo omalla historiallaan. Sitä enemmän vakiintuneita tapoja ja tottumuksia sisäistettäväksi, mitä enemmän päitä on ja mitä vanhempia lapset ovat. Voihan niille toki viitata kintaalla, mutta silloin voi saada otsaansa melko epämiellyttävän ihmisen leiman. Yllättäen kun joulun ajan tapahtumat muistetaan erittäin hyvin ja usein loppuiän ajan.

Kirjoitustauko – voi jatkua vielä jonkin aikaa

Kirjoittamisessani on tullut päälle pari kuukautta kestänyt tauko. Ja tämän jälkeen voi tulla uusi sellainen. Päivissä on ollut kohtalaisen vähän sellaista aikaa, jolloin voisi rauhoittua ja jaksaisi vielä koostaa omia ajatuksiaan yhteen. Työharjoittelu, perhe-elämä ja sitoutumista vaativat pari teatteriprojektia ovat nielleet ajan ja jaksamisen. Niinpä kirjoittamisen sijaan olen löytänyt itseni usein tuijottelemassa kaukaisuuteen ja pohdiskelemasta, jotta saan palautettua itseni toimintakykyiseksi.

On teatteriharrastus jotain merkittävääkin tuonut tullessaan. Syksyllä pyörinyt esitys on valittu jokin aika sitten kansallisille festivaaleille, joka on itsessään kunnianosoitus. Pääsemme myös vierailemaan sen myötä ammattiteatterin tiloihin, joten edessäni on paluu tämän harrastuksen syntysijoille. Paljon nopeammin kuin arvasinkaan. Vuosi sitten nimittäin ajattelin, että olisi joskus kiva vielä päästä tekemään jotain ”laitosteatterin” näyttämölle. Se joskus koittikin vajaan vuoden päästä tuosta ajatuksesta.

Puusepän opinnot ovat hiljalleen kääntymässä loppusuoralle, mutta meneillään olevassa työelämävaiheessa olen havahtunut ajatukseen: ”Ei minusta ehdi tulla hyvää tässä ammatissani.” On vaikeaa nähdä itseään työssä, jossa itselle tyytyväisyyden tuova jälki on valtavien ponnistelujen päässä. En tiedä jaksaisinko sellaista työtä kovinkaan kauaa. Siitä olen varma, että pidän puutöiden tekemisestä. En vain tiedä sitä, jaksaisinko keskinkertaista puurtamista arkipäivästä toiseen kohtalaisen heikon palkan eteen. Enkä oikeastaan tiedä löytyykö kesän jälkeen mistään vakinaista työtä puusepän teollisuudessa. Palkkaa ei ainakaan kukaan halua maksaa, vaikka projektit kärsivät jo nyt osaavien tekijöiden puutteesta.

Ehkäpä tuleva talvi olisi otollista aikaa palata kirjoittamisen pariin ja paljon tavoitteellisemmin, kuin aikaisemmin. Olen pyöritellyt mielessäni paria näytelmätekstin aiheeksi sopivaa tarinaa jo alustavasti mielessäni valmiiksi, ne vain pitäisi saada realisoitua tekstiksi. Nyt kun olen vuoden aikana oppinut melkoisen määrän teatteri-ilmaisusta, niin ehkä nyt voisin valjastaa tuon osaamisen kirjoittamisen avulla muiden käyttöön.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Teatteri

Sadas postaus: Harrastellaan näyttelemistä

”Mikä sinua kiehtoo näyttelemisessä? Onko se tunteiden käsittely vaiko esiintyminen ja ihmisten reaktiot?” minulta kysyttiin tänään. En ehtinyt pohtimaan asiaa, kun sanat jo tulivat suustani: ”Enemmänkin se, että siinä saa aiheutettua katsojille tunteita. Esimerkiksi viime lauantaina ihmiset nauroivat räkättäen minun hahmolleni ja jo kolmen sekunnin päästä tuijotin heitä vihaisen näköisenä, jolloin näin pelkkiä ilmeettömiä kasvoja.”

Samassa yhteydessä minulta myös kysyttiin sitä, että tavoittelenko näyttelemisessä ammattilaisuutta. Vastasin, että jos minulle suotaisiin sellainen mahdollisuus, niin harkitsisin sitä vakavissani. Totesin myös, että minulla on leipätyöni, jota tällä hetkellä opiskelen tosissani ja mikä ei liity millään tavalla esiintymiseen, mutta voisin sallia sellaisen tapahtumisen. Jos se vain sopii sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Toisaalta, kun asiaa enemmän miettii, niin minustahan ei voi koskaan tulla ammattilaista näyttelemisen saralla. Sellainen nimike on varattu tässä maassa heille, jotka ovat koulunsa käyneet. Jos saisin esiintymisestäni jonkinlaista rahallista korvausta, niin olisin rahallista korvausta saava harrastaja. Tai ehkä kuitenkin enemmänkin harrastelija. Näytteleminen kun ei määritä minua millään tavalla.

Se mikä taasen määrittelee minua itsenäni ei juurikaan tule ”framille” teatterissa tai näyttämöllä. Ei siellä harjoituksissa tai esityksessä ole minusta esillä kuin se puoleni, joka sanoo miksikäs ei? ”Nouse seisomaan ja sano vasta sitten tuo repliikkisi”, minulle saattaa ohjaaja sanoa ja niinpä minä nousen, jonka jälkeen sanon repliikkini. Esillä on silloin kysymykset, jotka liittyvät näytelmäprojektissa esiintyviin roolihahmoihin ja näiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Narratiivi näytelmässä ei toistu omassa elämässäni, saatikka toisin päin. Ainoastaan elämänkokemukseni tuo jonkinlaista näkemystä rakennettaviin henkilöfasadeihin. Kyllä tämä hahmo voi hymyillä leveästikin, vaikka on juuri saanut tietää henkilön x kohtalosta, sillä sehän kertoo hahmon persoonasta kaiken olennaisen.

On teatterista minulle toki konkreettista hyötyäkin, vaikkei se seuraa minua vanavedessäni yksityiselämääni poistuessani harjoituksista tai esityksestä. Se auttaa minua näyttämään lapsille sen, että parin tunnin rypistyksenkin eteen joutuu näkemään valtavasti vaivaa. Jos tavoitteena on saada roolihahmot heräämään henkiin näyttämöllä, niin ei se tyhjästä synny. Sitä varten pitää omaksua teksti, nähdä kehityskaari omien ja muidenkin hahmojen osalta sekä tietenkin harjoitella joka ikistä näyttämöllä nähtävää minuuttia käytännössä. Tämä tarkoittaa sitä, että en voi olla joka päivä vapaa-ajallani jakamassa aikaani heille hetkillä, joiden keskiössä he vuorotellen ovat. Talo ei rakennu päivässä, elämä ei voi olla jokainen hetki pelkkää leipää ja sirkushuveja eikä yksikään katsojan esittämä kiitos synny summittaisena mielen sivutuotteena. Arvostus ei ole aina itsestäänselvyys (kuten esimerkiksi äidin rakkaus), vaan se on joskus pelkkä sivutuote jonkin asian johdosta.

Toimittaja Markus Kajo on sanonut, että joskus olisi hyvä vain pitää turpansa kiinni. Hän viittasi sanomallaan siihen, että kun sanoo yhtä, niin sen jälkeen tapahtuu toista. Se on hyvä neuvo. Sekin on hyvä neuvo, että antaa asioiden tapahtua. Ihan jo siksi, että asioilla on tapana vain tapahtua. Asioiden on hyvä antaa tapahtua varsinkin, jos tapahtuvasta asiasta voi aueta mahdollisuus tilaisuuteen mikä tuottaa kaikkea muuta kuin kärsimystä.

Kulttuuri Lapset Teatteri Ajattelin tänään