Diivat ympärillämme – Ja heidän mielipiteensä

Näytelmämme voitti yleisön suosikki -äänestyksen viime tammikuussa Työväen näyttämöpäivillä (TNP). Sitä edelsi mielettömän hieno projekti kokonaisuutena, aina ensimmäisestä lukuharjoituksesta viimeiseen kumarrukseen viimeisessä esityksessä Mikkelin vanhalla sotkulla. Tuohon väliin mahtui lukematon määrä naurunremakkaa, liikutusta ja syvissä mietteissä istumista vaikeiden teemojen äärellä. Ja siellä täällä näytelmän verhoissa tuli yhden jos toisenkin kerran taputettua kanssanäyttelijää olalle, juuri ennen tämän näyttämölle saapumista. Tuota projektia on jäänyt aidosti ikävöimään, sillä niin hyvä se lopultakin oli. Hyvä tarina ja hyvät tekijät.

Nyt minulla on äärimmäisen kipeäksi heittäytynyt akillesjänteen kiinnityskohta, joka on ärtynyt kevään ja kesän aikana liiallisen rasituksen takia. Iso vaikutus on ollut kesäprojektilla, jonka harjoitukset osoittautuivat jo hyvissä ajoin raskaiksi. Kaiken lisäksi hahmostani muotoutui ikävästi sellainen, joka piti pitää elossa liikkeen avulla. Tällaiset fyysiset ongelmat eivät varmaankaan tuntuisi niinkään ikäviltä, jos muut asiat projektissa olisivat tuoneet tukea tällaiseen ongelmaan. Vaan valitettavasti näin ei käynytkään.

Kesäprojektini oli järjestyksessään viides harrastajanäytelmä, johon olen osallistunut kuluneen puolentoista vuoden sisään. Ja samalla ensimmäinen, jonka päättymiseen laskin päiviä. Joskaan en tuonut sitä missään vaiheessa esille, vaan odotin herkeämättä viimeistä esitystä. Tähän projektiin oli eksynyt ohjaajan lisäksi kaksi suurta taiteilijaa sekä ensikertalainen, jonka mielestä näyttelemämme teksti oli ”ihan paska!” Projekti oli siis pelkästään haastava, eikä se oikeastaan tuonut mitään positiivista ryhmän sisällä esille. Ainoa asia mikä sai jatkamaan ja pysymään ruodussa olivat yleisön lämpimät ja positiiviset reaktiot. Lasten ilmeet ja se, miten he imeytyivät paikoitellen tarinaan täysin.

Välillä olisi tehnyt mieli huutaa suoraa kurkkua projektin aikana, erityisesti näille taiteilijoille. Ohjaajan kanssa tulikin otettua kerran oikein kunnolla yhteen, jolloin tosin pystyin pitämään tyyneyteni ja selitin, miksi hänen oma toimintansa oli ollut harjoituksissa väärin. Mutta esityskaudella jouduin pitämään mielitekoni sisälläni ja tyydyin kuuntelemaan, kuinka taiteilijat dissasivat projektia ja muistelivat, miten he olivat ehkä kenties joskus tehneet yhteistyötä ammattinäyttelijöiden kanssa, ja miten ammattiteatterissa hoidetaan asiat tai miten ”hän” olisi asiat parhaakseen tehnyt ohjaajan sijasta. Huoh, saatana. Pari kertaa taisinkin ajatella, että ”olisi niitä muitakin harrastuksia varmaan olemassa.”

Diivoja karkuun ei pääse oikein missään ympäristössä, ellei sitten sulje itseään täysin yhteiskunnan ulkopuolelle ja erakoidu. Aina on joku, jonka mielestä hänen oma mielipiteensä on kerrassaan mainio, siis täysin entuudestaan tuntematon. Tuossa aluksi mainitsemassani projektissa, joka niitti mainetta Mikkelissä, ei työryhmässä diivoja ollut, vaan he löytyivät katsomosta. Toisaalta näytelmämme oli sen verran laadukas työ, että nuo diivat harvoin jäivät jutustelemaan esityksen jälkeen. Ehkä sen takia tuota projektia jäinkin niin kovasti ikävöimään. Kukaan ei jäänyt pohdiskelemaan, että miten hän itse olisi tehnyt asiat paremmin.

Teatterin tekemisen ytimessä minulla itselläni kun ovat yleisön katseet. Se, että miten heillä hämärtyy todellisuuden ja sepityksen välinen raja ja hetken ajan he ovat jossain muualla, kuin omassa elämässään. Kaikissa projekteissa, joissa olen ollut mukana, on tämä toteutunut kirkkaasti. Totta kai joukossa on aina sellaisia, jotka eivät jostain syystä kykene heittäytymään, mutta he ovatkin selkeä vähemmistö. Eikä se ole heidän itsensä vika. Ehkä omalla tekemiselläni ja nöyrällä tekemisen asenteella hekin ovat saaneet jotain irti näistä näytelmistä. Ovathan he kuitenkin maksaneet lipustaan esitykseen.

Lopuksi: Ai että mä vihaan tekopirteitä ihmisiä. Kesäprojektissa olikin tällainen, mutta kerron seuraavalla kerralla enemmän siitä miksi en voi sietää tekopirteyttä.

Kulttuuri Teatteri Ajattelin tänään Syvällistä

Keski-ikä eli kohti pappa-pakaroita ja virtsanpidätysvaikeuksia

Mistä muuten huomaa keski-ikäisyyden lähestymisen? No esimerkiksi siitä, että And Just Like That… sarjan avausjakson (joka on siis jatkoa Sex and the City:lle eli suomalaisittain Sinkkuelämää sarjalle) aikana tapahtuva Kihon ”verenmaku suussa” treenaus saa oman rintakehän ahdistuksen partaalle ja sitä toistaa ääneen sydänkohtauksen saapuessa, että ”mitäs minä sanoin!” Ja siinä samassa saa pyyhkiä kyyneliä silmäkulmiltaan ikään kuin salaa, koska eihän mies voi mennä itkemään tällaiselle ”naistensarjalle.”

Keski-iän läheisyyden huomaa myös siitä, että sitä vertailee itseään ympäröivään maailmaansa hyvin erilaisilla tavoin. ”Miltä minän näytän?” kaikuu hieman harvemmin, sillä se on se ensimmäinen mikä meistä häviää: Nimittäin nuoruutta uhkuva ulkonäkö.

Sen sijaan katsellaan ulkoisia saavutuksia, jotka jäävät meistä jäljelle. ”Jääkö minusta mitään jäljelle työssäni, kun lakkaan tekemästä sitä?” Tämä on ehkä yksi merkittävimmistä syistä, etten hirveästi halua työskennellä IT-alalla. Alalla, jossa työn lopputulos on deletoitavissa yhdellä napin painalluksella sen kummemmin asiaa miettimättä. Hieman eri asia on jokin kaluste, jonka tuhoamiseksi joutuu jo näkemään hieman vaivaa.

Käydessämme eilen perjantaina Ihanaiseni kanssa Jyväskylän satamassa seuraamassa Suomipop-festareiden humua, kiinnitimme huomiota siihen miten eri tavalla aikuiset viettävät aikaa nuoriin verrattuna. Siinä missä nuoret keskittyivät pitämään yllä jonkinlaista ulkokuorta ja ”näyttämään hyvältä sekä välinpitämättömältä”, niin plus kolmekymppiset keskittyivät pitämään hauskaa. Oli hauska seurata, kuinka eräskin kolmikko keskittyi nostamaan miespuolisen jäsenen boksereita yhä ylemmäs ja ylemmäs. ”Melko elastiset nuo Black Horset”, minä tuumin.

Keski-ikäistymisen näkee myös siinä, että jollain mystisellä tavalla alkaa ymmärtää täysin eri tavalla omia vanhempiaan. Tietohan ei ole itselläni heistä mitenkään lisääntynyt, mutta sellainen lapsen naiivin maailmankatsomuksen varjo häviää lopullisesti mielestä. Tai unohtuu. Lopputulos on kuitenkin aivan sama. Sitä ymmärtää, että miksi ihmeessä isäni esimerkiksi upotti kaiken ylimääräisen rahansa veneen rakentamiseen, ylläpitämiseen ja korjaamiseen käytön lisäksi. Olen katsellut satamassa kelluvia paatteja ja pohtinut, miten minä ajattelisin tuollaisesta elämäntavasta jos omaisin oman purtilon.

Isäni ei ehtinyt saavuttaa 80 vuoden ikää, joten oma keski-ikäni on todennäköisesti tässä ja nyt. Ei sitä kriisiä kannata odottaa 40 ikävuoteen asti, sillä kaikenlaistahan voi tapahtua jo ennen sitä. Siis elämän puoliväliä.

Kuten esimerkiksi pappa-kävely. Sellainen akilles-jänteet jäykkänä taapertaminen. Onnistuin kesäteatteri-projektin aikana näytellessäni kipeyttämään akillesjänteeni kiinnityskohdan, jossa lymyilee nyt jonkinlainen tulehdus (insertiotendiniitti) ja jonka seurauksena aamuisin en pysty kävelemään normaalisti. Kävelyni ennen jänteiden lämpenemistä ja venymistä muistuttaakin pappa-taaperrusta, joka on toiminut Ihanaiseni huvituksena lukuisina aamuina. Enää puuttuu vain pappa-pakarat ja köyryselkä.

Keski-ikäistymisen (tai no tässä tapauksessa ehkä jo saavutetun) ansiota on myös se, että olen päätynyt lopettamaan tupakanpolton viimeisen kerran. Tätä ennen olen ryhtynyt kaksi kertaa tupakkalakkoon, joista toinen kesti useamman vuoden. Laskeskelin, että tupakkaan upotetut rahat voisi upottaa jatkossa rikki kuluneiden sukkien ja paitojen korvaamiseen uusilla. Ja raha tulee vielä tarpeeseen, ennen kuin löydän itselleni vakinaista työtä. Tupakoimattomuutta minulla on ollut takana noin kaksi viikkoa. Pahin on siis jo takana.

Tämä oli muuten ensimmäinen kerta yli puoleen vuoteen, kun kirjoitin tänne. Seuraavaksi taidan käsitellä teatteria, jonka osalta on ehtinyt tulla jonkinlaista menestystäkin. Ja myös kokemuksia, jotka olisi ollut kiva jäädä kokematta.

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Vanhemmuus