Uskalsin eilen pitkästä aikaa kutoa mielessäni haaveen. Haave, jonka kuvastona on läheisyyttä, hellyyttä ja lempeää perhe-elämää. Kuvittelin, että olisin naisen ja tämän kolmen lapsen tukena sekä tietynlaisena turvana. Siinä kuvitelmassa minulle uskouduttiin tunteista, ja paljastettiin myös raivoisiakin tunteita, jotka kohtasin syvällä ymmärtäväisyydellä. Näytin itsekin siinä omat tunteeni, oman valtavan herkän puoleni. Mielikuvissani minulle huudettiin, että ”vittu saatana, sä et ole mun isä!” ja vastasin siihen: ”Olet täysin oikeassa. En ole isäsi. Enkä yritä olla sellainen. Aikuinen, sitä minä yritän tosin olla ja anteeksi, jos loukkasin sinua yrittäessäni olla sellainen.”

Muutama vuosi sitten haaveilin kaikesta suuresta ja jopa rämäpäisistä jutuista. Haaveilin lentämisestä ultrakevyellä, matkailusta reppu selässä maailmalla ja merkittävistä yhteiskunnallisista teoista. Nyt, kun elämästäni on puuttunut lähes kaikki mitä minulla on ennen ollut, minä haaveilen vain arkisista asioista. Haaveilen siitä, että minulla olisi edes jonkinlainen merkitys jonkin minulle tärkeän ihmisen elämässä. Aiemmat haaveet ovat hämärtyneet ja pohdin mielessäni sitä, että kuinka paljon jaksaisin kantaa toisen taakkaa silloin, kun tämä ei itse jaksa sitä tehdä.

Minua kihelmöi ja kutkuttaa, olen suorastaan täpinöissäni. On hänkin, sen hän on myöntänyt. Meidän pitäisi tavata lähiaikoina, ja olen innoissani. Ex-kihlattuni varoitti kerran, ettei saa olla ”into pinkeänä” ekalla tapaamiskerralla. Paskat. Hän vaikuttaisi olevan hyvin samankaltainen hulluttelija, rääväsuu, irrottelija ja ajoittainen rämäpää kuin minä. Hän on myös hieman hitaasti lämpiävä, kuten myös minäkin. Jos hän on into pinkeänä, niin sitten olen minäkin.

Minä, ristiriita jo itsessään

Innokkuuteni keskelle nousee myös pohdiskeluja ja syvää kunnioitusta tätä ihmistä kohtaan, jota en ole vielä saanut tavata kasvokkain. Hän on ottanut vastaan historiani hyvin tyynesti ja erittäin ymmärtäväisesti. Hän on myöntänyt, että hän kokee minut ristiriitaisesti. Vastasin siihen, että koen itseni ristiriitaiseksi henkilöksi aivan joka ikinen päivä. Miten tällainen ihminen voi päätyä tällaiseen paikkaan, missä toista samanmoista ei ole kävellyt vielä vastaan. Vaikkakin, ihan ihmisiä täällä kaikki ollaan.

Ja mikä hienointa, hän on mieltynyt ääneeni. Se onkin tarpeen. Nautin nimittäin suuresti, kun luen hänelle ääneen. Siitä seuraa aivan mahtava tunne. Se on sama ruoanlaiton kanssa. Nautin mielettömästi, jos saan tehdä ruokaa toiselle ihmiselle. Ihmiselle, jolla on suuri merkitys minulle. Luen harvoin omaksi huvikseni ja teen ruokaa itselleni laiskasti. Jos taas saan jakaa sitä toiselle, niin ylitän aika usein itseni. Luen pitkiä pätkiä ääneen ja teen ruokaa, jonka tarkoitus on oikeasti hivellä makuaistia. Tavoite lukiessa on se, että luvun päättyessä hän pyytäisi jatkamaan ja ruokaa laittaessani hän ottaisi sitä lisää, ähkynkin uhalla.

Tätä kaikkea kun miettii hetken omassa hiljaisuudessa, niin tajuaa miten paljon kaipaakaan rakastamista elämäänsä. Rakastamista, huolenpitoa ja nykyhetkessä elämistä. Vastoinkäymisten kohtaamista, vaikeuksien voittamista ja syntymistä uudelleen vahvempana yksikkönä. Kaikkea tuota, yhdessä itselle erittäin rakkaan ihmisen kanssa.