Pulp Fiction: Tarinoita uusperheestä Nro.1

Minun ja Ihanaiseni viisihenkisessä uusperhe-elämässä on tullut eteen monenlaisia tilanteita, joista haluan jakaa teidän kanssanne muutamia sieltä hauskemmasta päästä olevia. Väritettyjä tai ei, mutta eteen voi tulla oikeastaan ihan mitä vain maan ja taivaan väliltä.

Mikä vuoto?

Istun iltapäivällä ruokapöydän ääressä ja olen juuri saanut siemaistua ensimmäisen hörpyn kahvistani, kun teini-iän kynnyksellä oleva naisystäväni tytär astelee ovesta reppu selässä ja kypärä päässä sisään. Hän kävelee luokseni ja juuri toisen kahvisiemauksen kohdalla hän tokaisee: ”Mulla alkoi menkat!” Voi luoja, miten voikin mennä kahvi väärään kurkkuun, minä ajattelen ja luon tuskaisen ilmeeni kohti tyttöä. Saan köhien tokaistuksi oh-kei, mutta siinä samassa hän sanoo: ”Ei, kun ei menkat. Vaan valkovuoto.” Toinen oh-kei valuu suustani ja katson häntä suoraan silmiin samalla, kun hän selostaa myös muiden luokan tyttöjen valkovuototilanteen. Oh-kei, saan sanotuksi jokaiseen taukoon hänen puheessaan. ”Pitäisiköhän sun kertoa tästä äidillekin?” saan todetuksi tilanneselostuksen jälkeen. Hän tuijottaa minua, kääntyy ympäri ja hävitessään huoneeseensa toteaa: ”Joo joo.” Mitenhän siellä koulussa muuten niinku meni, pohdin itsekseni ja jatkan kahvin ryystämistä sekä kaukaisuuteen tuijottamista.

Picasso ruokapöydässä

Eräänä aamuna on käynnissä lähtöhärdelli. Minä olen puhdistamassa kahvinkeitintä ja Ihanaiseni on potkimassa lapsia liikkeelle. Tokaluokkalainen poika istuu ruokapöydän ääressä juuri heränneenä ja aamuapatiaan vaipuneena. Päiväkotilainen vetää käsijarrua juuri, kun pitäisi olla kohta lähdössä äidin mukana säilytyspaikkaan. Tytär, perheen esiteini, alkaa selostaa juuri kouluunlähdön kynnyksellä nukkumisiaan ja heräämisiään edellisyöltä, jonka hän lopettaa sanoihin: ”… ja heräsin siihen, kun kuulin seksiääniä!” Hän vetää henkeä ja on aikeissa jatkaa, mutta (luojan kiitos) Ihanaiseni ehtii sanoa väliin nyt loppu ja kouluun siitä! Käännyn hitaasti katsomaan kohti esiteiniä, mutta katseeni pysähtyy tokaluokkalaiseen. Hän on karistanut apaattisen ilmeensä ja on ilmeisesti herännyt sanaan seksi, pitäen naamallaan picassomaista virnistystä. Tuijotan häntä ja annan ilmeettömien kasvojeni puhua sanattomasti: ”Ja sinä pidät leipäläpesi ummessa tai tulee kaksi viikkoa bänniä pelikonsolilta.”

Merimies olohuoneessa

Olen parvekkeella istumassa ja selaan kännykkääni, kun kuulen avoinna olevasta ovesta, miten (pian neljävuotias) poika raahaa isoja leluja poikien makuuhuoneesta olohuoneen puolelle. Leikkiparkkitalo on sen verran painava, että hän saa sitä nostetuksi vain lyhyeksi hetkeksi kerrallaan. Maton tullessa vastaan parkkitalo tökkää ja hän aloittaa pusertamisen verenmaku suussa. Ensin kuuluu huuto perl-kele. Ähkäisyn jälkeen kuuluu sana vittu ja sen jälkeen heti sähisten saatana. Menen sisälle ja totean omin silmin, ettei huoneessa ole merimiestä, vaan yksi päiväkoti-ikäinen poika leikkimässä legoilla ja maton päällä olevalla parkkitalolla.

Muistisääntö kengännauhoihin

Tokaluokkalaisen kaveri on käymässä ja he päättävät lähteä ulos. Istun ruokapöydän ääressä ja alan kuulemaan tuulikaapista samanaikaista ähinää sekä hervotonta kikatusta. ”Me ei ikinä päästä ulos”, nauraa tokaluokkalainen kaverilleen. Nousen pöydän äärestä ja menen lähemmäs, kunnes näen tuulikaapille. Näen, kuinka tokaluokkalaisen kaveri yrittää solmia kengännauhojaan. Menen lähemmäs ja sanon, että voin opettaa helpon tavan muistaa nauhojen solmimisen. ”Ota nää kaks käärmettä ja laita näin ristiin. Sit tästä yhestä tulee ykskorvainen jänö, jonka tää toinen kuristaa kiertämällä täältä takaa päin ja sit siitäkin tulee ykskorvainen jänö, jotta se muistais lopun ikäänsä kuristaneen kiltin jänön.” Nostan katseeni ja näen kaverin pyöreät silmät, jonka jälkeen hän sanoo: ”On mulle äiti yhden tavan opettanut, mä en vaan saanut niitä pupunkorvia tehtyä.” Tokaluokkalainen nauraa vieressä kippurassa, johon totean: ”Ja mitä sä siinä naurat? Herra nauhattomat lenkkarit!”

Perhe Parisuhde Lapset Vanhemmuus

Sofi Oksasen Puhdistus

Istuin eilen iltapäivällä rannalla ja katselin, kuinka Ihanaiseni kymmenvuotias tyttö sukelteli rantavedessä. Hetken kuluttua paikalle saapui hänen pikkuveljensä, joka oli tullut meitä vastaan päästyään koulusta ja oli käynyt ensin kotona syömässä hänelle jättämäni vohvelit. Hän liittyi siskonsa seuraan samalla, kun palasin mielessäni edellisiltaiseen näytelmään Jyväskylän Huoneteatterilla. Olin käynyt katsomassa Sofi Oksasen näytelmän Puhdistus harjoitusvedon ja sen eräs kohtaus oli koskettanut minua hyvin henkilökohtaisella tasolla. Minulla oli tuolloin ollut vaikeaa hillitä itseäni, sillä siinä kohtauksessa käsiteltiin kymmenvuotiaan tytön raiskausta.

Näytelmän jälkeen minulla oli ollut hyvin tyhjä olo ja jäin istumaan hetkeksi paikoilleni. Enkä ollut ainoa. Ainoa järkevä ajatus päässäni näytelmän jälkeen oli: Ero harrastaja- ja ammattiteatterin välillä taitaa olla vain se, että ammattiteatterissa maksetaan palkkaa näyttelijöille. Näin pari päivää näytelmän jälkeen voin vain todeta, että toivottavasti elämäni aikana sota ei tule koskettamaan minua tai heitä, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia. Näytelmän tapahtumat ovat tietenkin fiktiivisiä, mutta Sofi Oksanen on perustanut sen hahmot ja tapahtumat historiallisille tapahtumille sekä suullisena perimätietona periytyneille todellisille kertomuksille sodasta ja Neuvosto-miehityksestä. Se, mitä minä näin Huoneteatterin näyttämöllä, tuli täysin iholleni.

Puhdistus on näytelmänä myös potentiaalinen traumatisoija. Sen verran suurta ahdistusta se aiheutti minussa, vaikka olenkin erittäin tietoinen sodan luonteesta. Näytelmän aikana seurasin muiden katsojien reaktioita ja näin hyvin järkyttyneitä katseita. Eräs katsoja naurahti muutamassa kohdassa, mikä tuntui aluksi absurdilta. Se oli kuitenkin spontaani henkinen puolustusreaktio, minkä pystyi toteamaan hänen terävästä katseestaan ja ilmeettömistä kasvoistaan. Voin vain kuvitella millaisia tuntemuksia näytelmä hänessä herätti.

Ei pelkkää teatteria

Ajankohtaisen Puhdistuksesta tekee se, että Ukrainassa on käynnissä sota ja sen myötä Venäjän valloittamien alueiden miehitys. Jos on oikein päättäväinen, niin netin kautta löytää tietoa miehitysalueilla tapahtuneista sotarikoksista ja miehityksen alle joutuneiden siviilien pakkosiirroista ja heidän kokemastaan julmasta kohtelusta miehittäjän taholta. Tuntuu lähes surrealistiselta, että tänä päivänäkin tapahtuu sellaista, jonka on olettanut jääneen historiaan. Ennen kaikkea siksi, että tuossa näkemässäni näytelmässä esiin tuodut tavat selviytyä sodasta ja miehityksestä ovat käytössä ihan oikeasti.

Vaikka sotaa ei käydäkään maamme välittömässä läheisyydessä, niin olen seurannut huolestuneena omassa maassamme vallitsevien mielipiteiden jyrkentymistä ja muuttumista yhä mustavalkoisemmiksi. Enää ei ole kovinkaan turvallista esittää eriäviä mielipiteitä, sillä (vaikkei sitä ääneen sanotakaan) sen seurauksena voi saada maanpetturin leiman. Se muistuttaa herkeämättä siitä, että nauttimamme vapaus ei oikeastaan ole vapautta. Se on muotti, jonka mukaiseksi muovautumalla voi elää vapauden illuusiossa. Rajojen koettelijoita ei katsota hyvällä.

Olisi kuitenkin erittäin aiheellista käydä keskustelua siitä millainen katastrofi sota voisi olla meille ja elämäntavallemme. Mitä se tarkoittaisi esimerkiksi lapsille? Jo nyt olen saanut kuulla lasten huolestuneita kyselyitä sodasta ja siitä, että mitä silloin tapahtuisi. Pitäisi yrittää tiedostaa se tosiasia, että reaalimaailmassa sodankäynti on kaikkea muuta kuin vänrikki Stoolin tarinoita. Sota kun on äärimmäistä väkivaltaa, jossa riistetään ihmisarvo kaikilta sodan osapuolilta: Sotilailta ja heiltä, jotka yrittävät selviytyä taisteluiden ulkopuolella.

Kulttuuri Teatteri Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta