TikTok-lapsuuden haasteet

10-vuotias Nuori Daami istui aamulla unisena viereeni katsomaan YLE:n aamu-uutisia, jolloin näytettiin kuvia Ukrainasta: Ohjusten tekemiä valtavia maakuoppia, palomies sammuttamassa paloa, sortuneita kerrostaloja ja täysin tuhannen päreiksi räjähtänyt asunto. ”Katso! Toi on mennyt ihan rikki”, hän sanoi nähdessään jälkimmäisen kuvan. Totesin, että meidän pitää olla onnellisia omasta tilanteestamme ja ymmärtää, että kokemamme ongelmat eivät ole yhtään mitään sodan rinnalla.

Millaisessa perheessä kasvaa lapsia, jotka arvottavat toisia näiden hallussaan olevan teknologian perusteella? Että et olekaan cool, jos sinulla ei ole tätä sovellusta luurissasi?

Se ei kuitenkaan tarkoita, että ongelmia lapsen ja nuoren elämässä pitäisi painaa villaisella. Daamin omat henkilökohtaiset ”ongelmat” ovat viime aikoina liittyneet kaverisuhteisiin, kun esille on tullut epäilyksiä mahdollisesta valehtelusta. Olen yrittänyt selvittää hänelle, että valehtelulle voi olla olemassa valehtelijan omasta näkökulmasta selkeä peruste ja se liittyy melko todennäköisesti jonkinasteiseen pelkoon. Pieneen tai suureen, todelliseen tai kuviteltuun. Eikä sen perusteella pitäisi tehdä liian jyrkkiä tuomitsemisia ja päätöksiä siitä, että kenen kanssa koulun jälkeen viettää aikaansa.

Olen joskus hieman haikeana miettinyt sitä, että olisi ollut kiva elää lapsuutensa hieman myöhemmin. Aikana, jolloin olisi enemmän teknologiaa saatavilla ja pelitkin olisivat immersiotasoltaan aivan toista luokkaa. Mutta tänään minä en todellakaan kadehdi ympärilläni olevia lapsia, vaan seuraan kauhusta jäykkänä heidän kokemaansa stressiä ja mielikuvitusta, joka on valjastettu kuvittelemaan mitä negatiivisimpia asioita: Kaveriporukan ulkopuolelle jääminen siksi, ettei omista älypuhelinta tai ole saanut lupaa vaikkapa käyttää TikTok-sovellusta omassa puhelimessa!

Millaisessa perheessä kasvaa lapsia, jotka arvottavat toisia näiden hallussaan olevan teknologian perusteella? Että et olekaan cool, jos sinulla ei ole tätä sovellusta luurissasi? Millainen mahtaa olla heidän arvomaailmansa kymmenen vuoden kuluttua, kun he ovat astumassa lapsuudesta aikuisuuteen? En yhtään ihmettele, jos heillä saattaisi olla ongelmia pysyvien ihmissuhteiden perustamisessa tai vaikeuksia säädellä omaa toimintaansa.

Feedback syntyy vain läsnä olemalla

Olen viime aikoina havahtunut siihen, että minä nalkutan! Nalkutan pääasiassa siitä, että naisystäväni kakkosluokkalainen poika suhtautuu lähes kaikkeen negatiivisesti ja valittaa kimittäen lukuisista asioista, jotka (hänen hyvin rajoittuneen subjektiivisesta näkökulmastaan) ovat huonosti. Ja yleensä asiat ovat pielessä, koska muilla kavereilla on enemmän uutta käsinkosketeltavaa kuin hänellä. Mutta nalkuttaminen on kannattanut, sillä se on tuonut meitä hitusen lähemmäs toisiamme ymmärryksen tasolla. Hän pääsee näkemään, että tuo iso mies ärsyyntyy kyllä jos riittävän kauan tökkii, mutta osaa se olla hetken päästä ihan rauhallinen ja tyyni. Se on pitkälle kiinni myös mun omasta tavasta toimia ja puhua.

Lapset tarvitsevat vanhempiaan ja muita aikuisia ympärillään oikomaan erheelliseksi muodostuneita käsityksiään sekä näyttämään sosiaalisen vuorovaikutuksen mallia. Lapsille pitää myös näyttää, että aikuiset eivät ole mitään jumalolentoja, vaan täysin kuolevaisia ja erehtyväisiä yksilöitä. Lapsen pitää päästä osalliseksi aikuisen täysin kehittyneiden aivojen loogista järjestelmää, sillä heidän omansa kehittyy lopulliseksi vasta reilusti yli parikymppisenä. Ja lapsihan oppii parhaiten apinoimalla, jos vain tilanteita pääsee syntymään.

Rehellisyyden nimissä täytyy todeta se, että enpä minä lopulta tiedä mitään lasten kehityksestä tai kasvukivuista, kuin pelkästään omalta kohdaltani ja siitä mitä olen lukenut tai saanut kuulla. Yritän vain olla niin oikeudenmukainen kuin pystyn, vaikka se välillä onkin hyvin vaikeaa. Varsinkin kolmen lapsen kohdalla. Sillä kun yhdelle hieman kumartaa, niin sitä samalla pyllistää kahdelle. Vääjäämättä.

Perhe Ystävät ja perhe Lapset Vanhemmuus

Pulp Fiction: Tarinoita uusperheestä Nro.1

Minun ja Ihanaiseni viisihenkisessä uusperhe-elämässä on tullut eteen monenlaisia tilanteita, joista haluan jakaa teidän kanssanne muutamia sieltä hauskemmasta päästä olevia. Väritettyjä tai ei, mutta eteen voi tulla oikeastaan ihan mitä vain maan ja taivaan väliltä.

Mikä vuoto?

Istun iltapäivällä ruokapöydän ääressä ja olen juuri saanut siemaistua ensimmäisen hörpyn kahvistani, kun teini-iän kynnyksellä oleva naisystäväni tytär astelee ovesta reppu selässä ja kypärä päässä sisään. Hän kävelee luokseni ja juuri toisen kahvisiemauksen kohdalla hän tokaisee: ”Mulla alkoi menkat!” Voi luoja, miten voikin mennä kahvi väärään kurkkuun, minä ajattelen ja luon tuskaisen ilmeeni kohti tyttöä. Saan köhien tokaistuksi oh-kei, mutta siinä samassa hän sanoo: ”Ei, kun ei menkat. Vaan valkovuoto.” Toinen oh-kei valuu suustani ja katson häntä suoraan silmiin samalla, kun hän selostaa myös muiden luokan tyttöjen valkovuototilanteen. Oh-kei, saan sanotuksi jokaiseen taukoon hänen puheessaan. ”Pitäisiköhän sun kertoa tästä äidillekin?” saan todetuksi tilanneselostuksen jälkeen. Hän tuijottaa minua, kääntyy ympäri ja hävitessään huoneeseensa toteaa: ”Joo joo.” Mitenhän siellä koulussa muuten niinku meni, pohdin itsekseni ja jatkan kahvin ryystämistä sekä kaukaisuuteen tuijottamista.

Picasso ruokapöydässä

Eräänä aamuna on käynnissä lähtöhärdelli. Minä olen puhdistamassa kahvinkeitintä ja Ihanaiseni on potkimassa lapsia liikkeelle. Tokaluokkalainen poika istuu ruokapöydän ääressä juuri heränneenä ja aamuapatiaan vaipuneena. Päiväkotilainen vetää käsijarrua juuri, kun pitäisi olla kohta lähdössä äidin mukana säilytyspaikkaan. Tytär, perheen esiteini, alkaa selostaa juuri kouluunlähdön kynnyksellä nukkumisiaan ja heräämisiään edellisyöltä, jonka hän lopettaa sanoihin: ”… ja heräsin siihen, kun kuulin seksiääniä!” Hän vetää henkeä ja on aikeissa jatkaa, mutta (luojan kiitos) Ihanaiseni ehtii sanoa väliin nyt loppu ja kouluun siitä! Käännyn hitaasti katsomaan kohti esiteiniä, mutta katseeni pysähtyy tokaluokkalaiseen. Hän on karistanut apaattisen ilmeensä ja on ilmeisesti herännyt sanaan seksi, pitäen naamallaan picassomaista virnistystä. Tuijotan häntä ja annan ilmeettömien kasvojeni puhua sanattomasti: ”Ja sinä pidät leipäläpesi ummessa tai tulee kaksi viikkoa bänniä pelikonsolilta.”

Merimies olohuoneessa

Olen parvekkeella istumassa ja selaan kännykkääni, kun kuulen avoinna olevasta ovesta, miten (pian neljävuotias) poika raahaa isoja leluja poikien makuuhuoneesta olohuoneen puolelle. Leikkiparkkitalo on sen verran painava, että hän saa sitä nostetuksi vain lyhyeksi hetkeksi kerrallaan. Maton tullessa vastaan parkkitalo tökkää ja hän aloittaa pusertamisen verenmaku suussa. Ensin kuuluu huuto perl-kele. Ähkäisyn jälkeen kuuluu sana vittu ja sen jälkeen heti sähisten saatana. Menen sisälle ja totean omin silmin, ettei huoneessa ole merimiestä, vaan yksi päiväkoti-ikäinen poika leikkimässä legoilla ja maton päällä olevalla parkkitalolla.

Muistisääntö kengännauhoihin

Tokaluokkalaisen kaveri on käymässä ja he päättävät lähteä ulos. Istun ruokapöydän ääressä ja alan kuulemaan tuulikaapista samanaikaista ähinää sekä hervotonta kikatusta. ”Me ei ikinä päästä ulos”, nauraa tokaluokkalainen kaverilleen. Nousen pöydän äärestä ja menen lähemmäs, kunnes näen tuulikaapille. Näen, kuinka tokaluokkalaisen kaveri yrittää solmia kengännauhojaan. Menen lähemmäs ja sanon, että voin opettaa helpon tavan muistaa nauhojen solmimisen. ”Ota nää kaks käärmettä ja laita näin ristiin. Sit tästä yhestä tulee ykskorvainen jänö, jonka tää toinen kuristaa kiertämällä täältä takaa päin ja sit siitäkin tulee ykskorvainen jänö, jotta se muistais lopun ikäänsä kuristaneen kiltin jänön.” Nostan katseeni ja näen kaverin pyöreät silmät, jonka jälkeen hän sanoo: ”On mulle äiti yhden tavan opettanut, mä en vaan saanut niitä pupunkorvia tehtyä.” Tokaluokkalainen nauraa vieressä kippurassa, johon totean: ”Ja mitä sä siinä naurat? Herra nauhattomat lenkkarit!”

Perhe Parisuhde Lapset Vanhemmuus