Olipa kerran

Olipa kerran minä ja minun toinen puoleni. Toinen meistä halusi kirjoittaa pari sanaa. Hän halusi olla jonnekkin kerrankin täysin rehellinen. Ja niin minä painoin ”luo uusi blogi”.

Eilen maailma oli pysähtynyt. Ei tuntunut miltään. Puiden oksatkaan eivät heiluneet eikä lintujen laulu kuulunut. Vain tupakan savu leijaili parvekkeella ja jokainen liike oli raskas. Oli helpointa vain sulkea silmät ja painaa pää tyynyyn. Lopulta oksensin niin että vatsaan ja päähän koski. Jos aamu alkaa niin, että päässä pyörii, ei se pyöriminen lopu ennen yötä.

Tänään aurinko lämmitti eikä päässä pyörinyt. Suklaajäätelöä ja salkkareita. Mun mieleen harhaili taas Herra X. Mulla on odottava olo. Olen odottanut jo liian kauan olematta tässä hetkessä. Olen välitilassa. Toinen meistä on ollut jo pitkään liian väsynyt. Hän nukkuu mieleni perukoilla ja odottaa että jotain tapahtuisi. Me molemmat odotamme, mutta vain minä koen päivät aamuista iltaan. Pitkiä sekunteja ja minuutteja, joista tulee tunteja ja aamu- ja iltapäiviä. Lopulta tulee ilta ja yö. Minäkin väsyn jo kauan ennen iltaa. Yritän muistaa syödä rautatablettini ja vitamiinini. Onneksi joka ilta saa ruksata päivän yli. Ollaan koko ajan lähempänä sitä, että toinenkin herää. 

Rankinta odottamisessa on, kun ei tiedä milloin se loppuu. Mikä päivä vihdoin on se päivä että Herra X on vihdoin täällä? Silloin minä lopetan selviämisen sekunti sekunnilta. Minä annan tilaa toiselle ja saan vihdoin lopettaa tämän huolehtimisen. Vihdoinkin tulet Sinä ja pidät meistä kaikista huolta. Eikai kukaan jaksa olla vahva koko ajan ja vielä yksin?