Odotuksen päättyminen

Vihdoinkin. Maanantai. Hän tulee tänään. Tänään mie pääsen syliin. Tänään muhun kosketaan. Minua pelottaa. Pelottaa aivan valtavasti! Olen varma että se kaikki tuntuu hyvältä, tottakai. Enemmän pelkään sanoja. Mulla ei lopulta ole mitään hajua mitä on luvassa. Mie en tiedä olenko rakastettu. Tai olen kyllä, mutta millä tavalla? Mulla on odotuksia ja silloin voi aina tulla pettymyksiä. Niin, minua pelottaa. Ja koska mulla pelottaa, mie yritän vain siivota ja siivota ja täyttää viimeiset tunnit (n.7h) tekemällä jotain, jotta en ehdi pelätä.

Olen viikonlopun nähnyt unia vaunuista. Niitä on vilissyt ihan kaikissa merkeissä ja väreissä mun silmien edessä ja olen ahdistunut, koska en osaa päättää mitkä haluaisin. Lopulta unien vaunut alkoivat muistuttaa yhä vähemmän mitään todellisia vaunuja ja minua alkoi ahdistaa vielä enemmän. Olen heräillyt hikisenä öisin ja koittanut saada ajatukset ihan johonkin muuhun kuin vaunuihin. En ole oikein onnistunut. Mutta totuus on se, ettei mulla ole vauvalle vaunuja. Nyt olen sitten eilen ja tänään stressannut asiaa näin päiväs aikaankin selaamalla tori.fi.. Päätösten tekeminen on vaikeaa. Mulla on nyt kolme vaihtoehtoa ja tarvisin jonkun muun sanoja, jotta voisin valita.

Olen ollut huonovointinen ja jotenkin unohtanut itseni. Takana pitkiä ja vielä pidemmältä tuntuneita päiviä. Kaipaan päiväunia ja pullaa. Mutta mulla on pullan tilalta tehtävä- ja muistilistoja. Haluaisin mielummin pullaa. Ja takin joka mahtuisi mun päälle. Ja halauksia. Lämpimiä halauksia. Ja jonkun joka hoitaisi edes jotain mun tehtävälistalta.

Vaikka vauva on syntyessään niin pieni ja särkyvä, lopulta sitä yllättyy kuinka nopeasti puhelimen näytössä lukee sen ”vauvan” nimi kun hän soittaa ilmoittaakseen, että ”Koulu loppu, tuun nyt kotiin”