Minä olen lähettänyt rakkautta. Olen kirjoittanut runoja. Minä olen odottanut. Olen odottanut niin vitusti ja ollut kärsivällinen. Minä kirjoitin kuulumisia ja lähetin kuvia. Minä yritin pitää kaiken kasassa ja meidät mielessä. Minä sain takaisin vain hermostuneisuutta, syyllistämistä ja vittuilua. Mie sain kuulla valheita ja mantraa ”Rakastan teitä. Mulla on ikävä”. Se ei tarkoita mitään. Siinä on ulkoa opittuja termejä vailla sisältöä. Se on kuin vauvan tyynnyttelyä ”Ei mitään hätää”, vaikka toisella olisi hätä. Seitsemän viikkoa tuntuu ikuisuudelta. Mie alan unohtaa oletko edes olemassa. Mitä jos olet harha pääni sisällä ja minä olen lähettänyt itsestäni osan En kenellekkään.

Kun sisälläni alkoi kasvaa uusi elämä. Minä panikoin. Panikoin monta kuukautta. Minä en voinut mennä lähikauppaan vaan piti ajella bussilla kauemmas. Minä ostin tupakkaa, suklaata ja Jaffaa. Kotona söin ensimmäisen patukan eteisessä takki päällä. Laitoin Jaffan pakastimeen ja menin parvekkeelle tupakoimaan ketjussa. Sohvalla söin lisää suklaata ja join kylmää Jaffaa. Minä avasin patukka toisensa jälkeen ne kuoristaan ja tungin suuhuni. Vasta useita poltettuja tupakkeja, kahdeksan suklaapatukkaa ja pullollisen Jaffaa jälkeen tunsin, että pystyin hengittämään.

Kun minä sitten aloin mielessäni odottamaan. Hyväksyin ja olin mukana. Sinä silitit vatsaani ensimmäisen kerran ja keksit vauvalle nimen. Minä itkin onnesta ja kehräsin kuin kissa kätesi alla. Oltiin jo hyvä tovi puolenvälin pidemmällä puolella. Minusta ei tuntunut enää että olisin kömpelö norsu. Minä tunsin itseni kauniiksi. Minusta tuntui että olen elossa. Silloin sinä katosit. Minä aloin odottaa sinua takaisin. Halusin takaisin sen tunteen, että asioilla on merkitystä. Minä olisin vielä joku päivä kaunis katseesi edessä ja minä tuntisin sen että rakastat, meitä molempia.

Vauva voi syntyä milloin vaan. Minä rukoilen iltaisin että ”Vauva pieni, älä synny tänä yönä”. Mie en ole valmis. Sie et ole täällä. Mie en ole ehtinyt odottaa edes vauvaa, miten se voi jo syntyä? Rukoilen että ”Tule kulta jo kotiin, älä jätä meitä yksin”. Mutta sie et ole täällä. On vain minä ja vatsa. Vatsa joka on edessä ja kolahtaa tiskipöytään kurkottaessani tiskikaappiin. Vatsa jonka vuoksi en yltänyt kahvilassa ottamaan pullaa vitriinistä. Mutta sie et ole täällä. Sie et ole sanomassa että olen kaunis. Vatsa on kaunis. 

Ihminen kuolee ilman kosketusta ja rakkautta. Se hajoaa hitaasti. Haurastuu ohueksi ja läpikuultavaksi. Se kituu yksin peiton alla ja palelee. Sen iho huutaa kivusta, kosketuksen puutteesta. Hitaasti mutta varmasti se kuolee sisältä. Jäljelle jää kuori jota kohta kukaan ei näe. On vain hetki. Tämä hetki tässä ja nyt, jossa ei tapahdu mitään. Hetki toisen perään ilman mitään. Tyhjiä hetkiä. Kipukin katoaa. Odotus, se ei lopu koskaan. Lopulta se kuori vain hiipii varjon lailla hetkissään joissa ei tapahdu mitään. Se kuori odottaa mullaksi muuttumista kun ei tunnu enää miltään. On vain hetki toisen perään joissa ei tunnu enää miltään.

Milloin elämä jatkuu tai alkaa? Tapahtuuko enää koskaan mitään? Minä seison parvekkeella ja yritän kuulla. Vielä jaksan toivoa ettet anna minun muuttua näkymättömäksi kuoreksi, vaan minä hetkenä hyvänsä näen sinut kävelevän puiden takana. Vielä jonain päivänä sinä tulet kotiin ja otat minut syliin etkä anna minun muuttua näkymättömäksi. 

Olipa kerran minä ja minun toinen puoleni. Toinen meistä halusi kirjoittaa pari sanaa. Hän halusi olla jonnekkin kerrankin täysin rehellinen. Ja niin minä painoin ”luo uusi blogi”.

Eilen maailma oli pysähtynyt. Ei tuntunut miltään. Puiden oksatkaan eivät heiluneet eikä lintujen laulu kuulunut. Vain tupakan savu leijaili parvekkeella ja jokainen liike oli raskas. Oli helpointa vain sulkea silmät ja painaa pää tyynyyn. Lopulta oksensin niin että vatsaan ja päähän koski. Jos aamu alkaa niin, että päässä pyörii, ei se pyöriminen lopu ennen yötä.

Tänään aurinko lämmitti eikä päässä pyörinyt. Suklaajäätelöä ja salkkareita. Mun mieleen harhaili taas Herra X. Mulla on odottava olo. Olen odottanut jo liian kauan olematta tässä hetkessä. Olen välitilassa. Toinen meistä on ollut jo pitkään liian väsynyt. Hän nukkuu mieleni perukoilla ja odottaa että jotain tapahtuisi. Me molemmat odotamme, mutta vain minä koen päivät aamuista iltaan. Pitkiä sekunteja ja minuutteja, joista tulee tunteja ja aamu- ja iltapäiviä. Lopulta tulee ilta ja yö. Minäkin väsyn jo kauan ennen iltaa. Yritän muistaa syödä rautatablettini ja vitamiinini. Onneksi joka ilta saa ruksata päivän yli. Ollaan koko ajan lähempänä sitä, että toinenkin herää. 

Rankinta odottamisessa on, kun ei tiedä milloin se loppuu. Mikä päivä vihdoin on se päivä että Herra X on vihdoin täällä? Silloin minä lopetan selviämisen sekunti sekunnilta. Minä annan tilaa toiselle ja saan vihdoin lopettaa tämän huolehtimisen. Vihdoinkin tulet Sinä ja pidät meistä kaikista huolta. Eikai kukaan jaksa olla vahva koko ajan ja vielä yksin?