Totta vai tarua

Niin, odotuksia oli paljon. Oli levoton ilta. Me kävimme kaikki ylikerroksilla vailla päätä ja häntää. Kaikkien suut kävi ja tuntui että aivan _kaikki_ mahdollinen viimeisen kahden kuukauden ajalta on kerrottava. Minä yritin parhaani pitää suuni kiinni. Jouduin keskittymään todella, etten sanonut oikeastaan mitään. Ja mie onnistuin olemaan hiljaa. 

 

Sain mie rakkautta. Ja seksiä. Tosin se ei tuntunut hyvältä. Mun mielessä pyöri vain, että olen liian löysä ja isokokoinen ja liian märkä ja kulunut nainen. Olihan hän juuri viettänyt kaksi kuukautta aivan toisen kanssa. Sillä Huoralla on pienet tissit ja pienet nännit. Sillä ei ole raskauden merkkaamaa vatsaa ja rintoja. Sillä on laiha kroppa ja vihreät silmät. Toinen puoli päästä siilitukkainen ja toisella puolella rastoja. Se näyttää siltä että ympärillä haisisi pahalta ja puhuu pienellä äänellä. Kai se joskus hymyilee, mie en ole nähnyt. Niinpä mie en osannut nauttia kosketuksesta, koska mua vaan itketti. Me tavattiin sinä iltana, kun tämä vauva sai alkunsa. Muistan myöhemmin silmieni eteen sattuneen viestin ”Sun kanssa laukeaminen on mahtavinta ikinä”. Miten siinä sitten olis. Maha oli edessä ja supisteli ja yritin miellyttää ja lopulta mie halusin juosta karkuun. Mutta onnistuin olemaan hiljaa, sanomatta että rakastan ja ikävöin ja kyselemättä. Kun toinen nukkui, mie kuiskasin että säästän rahaa ja kun mulla tarpeeksi ahdistaa, mie ostan lentolipun ja lennän pois. Enkä tule koskaan takaisin.

 

Onnistuin aina seuraavaan päivään. Minua se ei sanunut kauniiksi. Ei silittänyt vatsaa tai puhunut vauvalle. Ei katsonut silmiin rakkaus takaisin. Se oli kyllä kiva ja halusi että hoidan korvia ja silitän. Se sanoi että olen paras suihinottaja. Se mie olen ja siihen mie kelpaan. Ja kun sanoin ja puhuin ja kysyin, se hermostui ja sanoi ettei asia kuulu mulle. Ja mie näin sen silmistä että nyt sitä harmittaa. Asiat ei ole menneet niinkuin hän olisi halunnut, vaan hän on joutunut tyytymään muuhun. Mun sydämeen on sattunut ja olen itkenyt tänään. Mie heräsin itkemään. Ensin se kaivoi vuosien takaista luurankokaappia ja kun minä häpeissäni itkin lattialla, se sanoi että älä ole liian ankara itsellesi. Lupaus rakastaa aina on rikki ja minut korvasi nuorempi ja muka parempi. 

 

Välillä tulee se hetki kun sormi silittää minua ja tunnen olevani pieni pehmoinen kissa. Kehrään äänettömästi sisäisesti hymyillen ja tunnen olevani onnekkain ja onnellisin. Mun sydän pakahtuu ilosta ja onnesta ihan pienistä hetkistä ja asioista. Mie antaisin mitä vaan, mitä vaan että mennyttä voisi muuttaa. Mie olen valmis tekemään mitä vaan sen eteen, että tulevaisuus voisi pitää sisällään näitä hetkiä enemmän. Jos vaan rakas edes kerran sanoisit, että meillä olisi mahdollisuus. Edes pieni toivon kipinä. Ihan pienikin riittäisi. Voisin antaa kaikkeni ja korjata ja näyttää, että en toista samoja vahinkoja. Mie haluan minun perheen takaisin. Mie haluan kotiin. Mulla on niin ikävä kotiin.

 

Mutta niin kauan kun sun silmät paljastaa totuuden siitä etten riitä, minua ympäröi pelko. Yksinäisyys sattuu. Pelko huutaa korvaan ja ahdistus painaa sydäntä. Kuka pitäisi huolta minusta? 

 

Minun sydän on rikki. Minun kroppa on rikki. Minun pää on rikki. Mie olen rikkinäinen nainen. Mie en ole mitään. 

 

Kävele mun lävitseni ja et edes huomaa.