Koronavirus on vaikuttanut varmaan kaikkien elämään ainakin jollain tasolla. Minä ja läheiseni olemme saaneet pysyä toistaiseksi fyysisesti terveinä, mutta henkisellä puolella tämä korona-aika alkaa jo tuntua ainakin omalla kohdallani, kun ahdistuneisuushäiriöni ja masennukseni ovat oireilleet aika voimallisesti.

Itselläni ehkä vaikeinta on tällä hetkellä sosiaalisten kontaktien vähyys ja yksin oleminen, sillä olen yksin asuva sinkku. Läheiset ihmissuhteeni ovat minulle henkireikä. Muiden ihmisten tapaaminen toimii yleensä minulla hyvänä ahdistuksen lieventäjänä ja auttaa saamaan ajatuksia muualle. Nyt kun joudun enimmäkseen olemaan yksin neljän seinän sisällä, ovat ajatukseni alkaneet paisua ihan uudenlaisiin ulottuvuuksiin. Välillä omien ajatusteni kanssa oleminen käy todella raskaaksi ja ahdistavaksi, jolloin joudun turvautumaan oireita helpottaviin lääkkeisiin. Välillä pelkään, etten pärjää itseni kanssa vaan putoan syvälle kuoppaan, josta pois kiipeäminen ei sitten olekaan niin helppo juttu. Onneksi netti ja puhelin ovat olemassa, jotta voin pitää yhteyttä läheisiini.

Toki minua ahdistaa ja pelottaa myös koronavirus itsessään. Itse nuorena ja perusterveenä luultavasti selviäisin siitä lievillä oireilla, mutta olen todella huolissani riskiryhmiin kuuluvista läheisistäni. Epävarmuus, huoli ja pelko ovat läsnä koko ajan, välillä niin vahvoina, etten tiedä miten jaksan kantaa sen kaiken. Ahdistukseen taipuvaisena  ihmisenä ajatuksillani on tapana jäädä kiertämään kehää ja eskaloitua isoihin katastrofiajatuksiin, joihin onkin sitten mukavaa jäädä vellomaan loppupäiväksi. On hieman ristiriitaisesti sekä ahdistavaa että helpottavaa, että oikeastaan en voi vaikuttaa mitenkään esimerkiksi siihen, sairastuuko joku läheiseni – paitsi tietysti pysymällä itse poissa heidän luotaan ja pitämällä huolta, että he noudattavat ohjeistuksia.

Myös omat mielenterveyden hoitokontaktini ovat nyt katkolla ainakin niiltä osin, että kasvokkaisia tapaamisia ei järjestetä ja terapiaryhmät on peruttu. On minulla sentään puhelinaikoja psykiatrisen sairaanhoitajani kanssa, mutta silti kaipaan ihan fyysistä tapaamista. Olen kuitenkin onnekas, että minulla edes on hoitokontakti ja paikka, johon voin tarvittaessa soittaa, jos tilanne menee todella pahaksi.

“Sen voin sanoa, että melkein jokaista ahdistaa näinä aikoina ainakin jonkin verran, vaikka ei olisikaan mitään mielenterveyden ongelmia”, lääkäri sanoi minulle pari päivää sitten, kun kerroin vastaanotolla lisääntyneistä masennus- ja ahdistusoireistani. Se tuntui jotenkin lohdulliselta, että me olemme kaikki tässä yhdessä ja lopulta tunteeni ovat tällä hetkellä hyvin universaaleja. Oikeastaanhan nämä ongelmani ovat aika pieniä ja kaikki on ihan hyvin. Olen monessa mielessä onnekkaassa asemassa: minulla on läheisiä joita voin kaivata ja joille voin soittaa, enkä todennäköisesti ajaudu esimerkiksi minkäänlaiseen taloudelliseen kriisiin koronan takia. Nyt on vähän vaikeaa, mutta joskus tämäkin aika päättyy ja elämä palaa taas normaalille radalleen.