Miltä näyttää masentunut ihminen? En ehkä ulospäin vastaa sitä, mitä stereotyyppiseltä masentuneelta odotetaan. Ulkoasuni on siisti, käyttäydyn asiallisesti ja ennen kaikkea olen aika toimintakykyinen. Käyn töissä, harrastan liikuntaa, tapaan ihmisiä. Pesen tukkani, meikkaan, välitän siitä miltä näytän. Silti olen masentunut. Vaikka ulospäin näytän siltä, että asiani ovat kunnossa, tuntuu minusta usein todella pahalta ja ahdistus puristaa rintaani kasaan kuin monen tonnin paino. 

Mielenterveysongelmani ovat kyllä vaikuttaneet toimintakykyyni monella tavalla, mutta hyvin harvoin sellaisella täysin lamauttavalla tavalla. En todellakaan saa asioita aikaiseksi niin paljon kuin terveet ihmiset, mutta pystyn kuitenkin selviytymään arjesta. Selviytyminen onkin se avainsana, sillä sellaiselta se usein tuntuu. Arki on minulle usein selviytymistä ja umpihangessa kahlaamista, kun yritän pitää kiinni viimeisistä normaalin elämän ja rutiinien rippeistä. Pahimpina päivinä minun pitää pakottaa itseni käymään edes suihkussa. Hyvinä päivinä olen aika tehokas, sosiaalinen ja hyvää seuraa. 

Lääkärille kerron (yleensä) rauhallisesti ja johdonmukaisesti oireistani ja harvoin esimerkiksi itken vastaanotolla. Minusta tuntuu, että välillä saan ihan todistella lääkärille, että kyllä minä ihan oikeasti olen masentunut, vaikka näytänkin ihan hyvinvoivalta. Myös monelle tutulleni tuntuu olevan vaikea käsittää, että voin oikeasti aika huonosti, vaikka en ehkä ulospäin siltä näytäkään. Saatan vaikuttaa iloiselta ja nauravaiselta, vaikka sisälläni on iso ja painava musta möhkäle.

Moni masentunut häpeää oireitaan ja ongelmiaan (tästä kirjoitinkin viimeksi) ja yrittää peitellä niitä viimeiseen asti vetämällä jonkinlaista reipasta ja pärjäävää roolia. Myös minä olen kova pärjäilijä, joka välttää viimeiseen asti pahan olon näyttämistä. On tärkeää ymmärtää, että jokaisella mielenterveyden ongelmat vaikuttavat eri tavalla, eikä pelkästään ulkoisen olemuksen tai käytöksen perusteella voi aina tehdä johtopäätelmiä henkilön voinnista. Olo voi olla vaikka kuinka huono, mutta ulospäin näkyy edelleen se tyylikäs ja tehokas ihminen. Moni saattaa haudata huonon olonsa arjen suorittamiseen.

Pahinta on, jos masentuneen oireita vähätellään hänen olemuksensa perusteella. Olen joskus kuullut jonkun tokaisevan, että ei henkilö X voi olla masentunut, koska hän on niin iloinen ja käyttää joka päivä huulipunaa. Meikki ja huoliteltu ulkoasu saattaa joko olla jonkinlainen panssari masentuneen henkilön ja maailman välillä, tai sitten vain yksi iloa ja hallinnan tunnetta tuova asia kaiken huonon fiiliksen keskellä. Myös masentunut voi hymyillä ja nauraa. Itse teen sitä aika paljonkin – joskus vähän feikaten, usein ihan aidosti – ja saan kuulla olevani “aina niin iloinen”. Siksikin moni taitaa yllättyä kuullessaan mielenterveysongelmistani.

Kun pari päivää sitten tein tälle blogille tuon header-kuvan, jossa lukee “avoimesti mielenterveydestä”, tunsin itseni suureksi huijariksi. En nimittäin todellakaan osaa puhua avoimesti mielenterveydestä. Sairastan itse masennusta ja ahdistuneisuushäiriötä, enkä kehtaa puhua siitä melkein kenellekään, vaikka sairauteni vaikuttavat aika paljon jokapäiväiseen elämääni. Sen takia kirjoitan myös tätä blogia ainakin toistaiseksi anonyymina. Koska hävettää. Se on myös yksi iso syy, miksi halusin tämän blogin perustaa – opetellakseni avoimemmaksi mielenterveysongelmieni suhteen.

Mielenterveysongelmista puhutaan nykyään enemmän kuin ennen. Monet julkisuuden henkilöt ovat kertoneet avoimesti esimerkiksi masennuksestaan. Ei ole enää kummallista, jos joku kertoo työpaikan kahvipöydässä, että on menossa terapiaan. Minun tekisi mieli hurrata joka kerta, kun joku – oli se sitten Beyoncé tai työpaikan Pirjo – kertoo sairastavansa jotain mielenterveyden häiriötä. Ei siksi, että sairauksia toivoisi kenellekään, vaan koska avoin keskustelu on ainoa tapa poistaa mielenterveysongelmien stigmoja.

Itse en kuitenkaan osaa puhua avoimesti ongelmistani. Onnekseni minulla on kyllä muutamia läheisiä ihmisiä, joiden seurassa voin avautua enemmän tai vähemmän, mutta edes kaikki perheenjäseneni tai ystäväni eivät tiedä minun sairaudestani. Olen toki oikeasti sitä mieltä, että mielenterveysongelmissa ei ole mitään hävettävää – eihän  kai kukaan häpeä vaikkapa murtunutta jalkaakaan. Tiedän myös, että mielenterveysongelmat ovat todella yleisiä. Noin viisi prosenttia suomalaisista, eli noin 280 000 suomalaista, sairastaa masennusta (lähde). En siis ole mikään yksittäinen kummajainen, vaan osa suurta joukkoa. Jos joku kertoo minulle sairastavansa jotain mielenterveyden häiriötä, en todellakaan pidä sitä mitenkään hävettävänä.

Miksi sitten häpeän omaa sairauttani? Miksi en osaa puhua siitä niin avoimesti kuin haluaisin? En tiedä. Ehkä en halua aiheuttaa muille huolta itsestäni. Ehkä pelkään, mitä muut ajattelevat minusta. Pelkään, että en ole heille enää muuta kuin mielenterveysongelmani. Pelkään masennuksen stigmaa. Ehkä pelkään muiden näkevän minut – kauhistus! – heikkona ja haavoittuvana ihmisenä. Kun kirjoitan tätä, tuntuvat nuo kaikki syyt todella typeriltä. Kaikkihan me olemme haavoittuvia ja kaikki ovat aina enemmän kuin sairautensa.

Pelkään myös sitä tilannetta, kun kerron jollekin sairastavani mielenterveyden ongelmia. Pelkään ihmisten reaktioita, vaikka en koskaan olekaan saanut ns. paskaa niskaani ongelmistani kertoessani. Pääsääntöisesti asia on otettu aina erittäin hyvin ja ymmärtäväisesti vastaan, eikä se ole vaikuttanut kyseiseen ihmissuhteeseen mitenkään – korkeintaan vahvistanut sitä. Kun olen joutunut ottamaan töistä sairauslomaa masennuksen vuoksi, on tieto otettu vastaan ymmärtäväisellä ja tsemppaavalla asenteella. Silti kehittelen mielessäni skenaarioita siitä, mitä pomoni minusta oikeasti ajattelee – pitääkö hän minua nyt jotenkin huonompana työntekijänä? Asiahan on niin, että en voi tietää, mitä muut minusta todella ajattelevat. En voi lukea heidän ajatuksiaan. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että pääsääntöisesti ihmiset haluavat hyvää toisilleen.

Ehkä osittain häpeäni johtuu myös niistä odotuksista, joita kuvittelen maailman minulle asettavan – tai joita asetan itse itselleni. Pitäisi olla jaksava, pärjäävä ja reipas. Pitäisi jaksaa painaa töissä ja vapaa-ajalla niin kuin muutkin kolmekymppiset. Vertailen itseäni muihin, terveisiin ihmisiin. Minua hävettää, ettei minulla ole samanlaisia voimavaroja kuin upeaa uraa tekevillä ystävilläni, jotka jaksavat lisäksi treenata ahkerasti, olla sosiaalisia ja vielä näyttääkin upeilta.

Olen kuitenkin huomannut, että parhaiten häpeän poistamisessa auttaa juurikin puhuminen. Kun kerron omista ongelmistani, uskaltautuvat muutkin kertomaan omistaan. Joskus yllätyn kuullessani, että myös se näennäisen upeaa elämää viettävä, menestyvä henkilö on kokenut elämässään mielenterveysongelmia. Yllätyn siis siitä, että kukaan ei olekaan täydellinen, vaan kaikilla meillä on omat ristimme kannettavana. Asia, jonka periaatteessa tiedän, mutta jonka sisäistämisessä riittää vielä opeteltavaa.