Etsin viisi vuotta sitten loppukesästä meille uutta kotia Tampereelta ja kävelin pitkin keskustan katuja asuntonäytöstä toiseen.

Kävelin punatiilisen vanhan kerrostalon ohi ja oli pakko pysähtyä hetkeksi, niin kaunis talo mielestäni oli. Asunto löytyi kuitenkin toisaalta, vanhan kenkätehtaan ylimmästä kerroksesta ja niin siirsimme tavarat synnyinkaupungista Keski-Suomesta uusiin maisemiin Pirkanmaalle.

Kenkätehtaan koti oli hetken aikaa sopiva meille, mutta alusta lähtien vain väliaikainen ratkaisu. En saanut punatiilistä taloa mielestäni. Seuraavana keväänä, aivan sattumalta, huomasin ilmoituksen. Talosta oli vapautumassa kenkätehtaan kotia isompi ja edullisempi asunto!

Laitoin heti hakemuksen ja soitin seuraavana päivänä asunnon vuokraajalle. Mikä kohtalo olikaan, he olivat juuri tarjoamassa asuntoa meille! Yksi näyttö ja asunto oli meidän. Niin siitä tuli koti seuraaviksi lähes neljäksi vuodeksi.

Tämä koti on ollut ihana. Täällä on ollut hyvä olla. Täällä meistä muotoutui maalarimiehen kanssa entistä tiiviimpi kaksikko, tätä kunnostettiin yhdessä melkein kuin omaa.

Vuokrasopimus on irtisanottu, tästä on tulossa jonkun muun koti. Kuvasin kodin nurkat uudelle vuokraajalle ja tajusin, miten hassun haikealta tuntuu lähteä täältä. Pihalla naapuri harmitteli muuttoamme, sanoi että tavataan vielä ja toivoi kaikkea hyvää uuteen kotiin. Toivon todella, että uuden kodin naapurit olisivat edes hiukan samaa maata kuin tämän talon asukkaat.

En jää kaipaamaan niinkään juuri tätä asuntoa, vaan niitä hetkiä täällä. Sitä, kun olohuone oli täynnä ystäviä, musiikkia ja naurua. Keittiössä käytyjä pitkiä keskusteluja. Niitä viikonloppuja, kun saimme kylään kasan ystäviä tai perheenjäseniä ja kaapista kaivettiin kaikki mahdolliset vieraspeitot ja tyynyt. Niitä aamuja, kun maalarimies teki aamiaista ja aurinko paistoi keittiön ikkunasta niin voimalla, että tuli kuuma.

Olen sen verran hassu ihminen, että kiinnyn nopeasti minulle tärkeisiin paikkoihin. Siksi varmaan muutin niin myöhään pois kotoa ja lapsuudenkotini on edelleen ihan hurjan rakas paikka. Olen myös melko tarkka ja vaativa asuntojen suhteen, koti on niin tärkeä, että se ei vaan voi olla mikään murju. On tärkeää, minkälainen tunne asuntoon astuessa syntyy, ehkä siksi kenkätehtaan koti ei saanut meitä asettumaan sinne pitkäksi aikaa – se oli kiva ja juuri remontoitu, mutta ei herättänyt juuri mitään tunteita.

Omistusasuntoa etsiessämme menimme siis myös tunne edellä. Kohteet valittiin kyllä järjellä, mutta päätös tehtiin tuntemuksien perusteella. Siksi olen varma, että uudesta kodista tulee yhtä tärkeä paikka kuin tästäkin asunnosta, niin vahvasti näimme itsemme asumaan siellä – tuli tunne että tämä on meidän koti.

Kahden viikon päästä tämä koti on tyhjä ja arki siirretty  uusille kulmille. Uusi lähikauppa, uudet lenkkireitit. Uudet naapurit, uudet rutiinit. Muuttolaatikoiden keskellä asumista, ilman sohvaa ja kunnon sänkyä (saimme ne myytyä, jee! mutta uusia ei ole vielä tilattu) ja tulevaisuudessa häämöttää keittiöremontti.

Ilmassa on samaan aikaan jännitystä ja iloa, aivan pian alkaa tapahtua!

Tuntuu hölmöltä kirjoittaa mistään muusta kuin maailmalla vallitsevasta tilanteesta, mutta tämä kaikkialta tulviva uutisointi ja myllytys saa ainakin oman pääni sen verran sumeaksi, että on hyväksi miettiä jotain aivan muuta välillä.

Vaikka kaikki asuntoasiat ovat aikalailla seisahtuneet, on muutto silti pian edessä ja tiettyjä asioita olisi tehtävä ennen sitä. Tavallaan odotan innolla esimerkiksi pakkaamista (yes, i know, taidan olla sekaisin!) sillä muutama kaappimme on sellaisia Narniaan vieviä kapistuksia, joista voi löytyä mitä vaan. On myös aina ihana tunne laittaa kiertoon tarpeettomia esineitä, toivoa että ne saisivat hyvän kodin jostain muualta.

Keittiöremontti on laitettu pauselle, tämä tilanne vaikuttaa taloudellisesti jo niin paljon, että parempi tehdä isommat remontit sitten kun tilanne on vakaampi. Uudessa kodissa tehdään ennen muuttoa kuitenkin lattiat ja makuuhuone maalataan. Katsotaan saisiko muut valkoiset seinät sävyä myös, kaipaan nyt jotain lämpöä vaaleuden keskelle.

Sohva on laitettu myyntiin tori.fihin, vielä pitäisi kuvata myyntiin sänky, yksi ikean kaapisto ja muuta pientä sälää. Nykyinen asunto on irtisanottu, muuttolaatikoita hankittu. Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä muuttoa varten olemme tehneet.

Jotenkin tuntuu, että kaikki on jonkinlaisessa välitilassa. Huomista ei voi liikaa suunnitella, pitää mennä päivä kerrallaan. Välillä kauhistuttaa ajatus asuntolainan määrästä ja tulevista nousevista asumiskustannuksista, mutta ei tässä onneksi aivan tyhjän päälle jäädä, vaikka työt tilapäisesti loppuisikin.

Aina voi, saa ja täytyy onneksi suunnitella tulevaa! Siitä kerään voimia juuri nyt, elämä jatkuu kuitenkin kriisin jälkeenkin. Vaikka nyt tuntuukin, että aika on pysähtynyt, tulee kuitenkin aina uusi päivä ja ilmassa leijuvat palaset loksahtavat paikoilleen vielä joskus.

No niin, nyt on mielen päältä saatu hipun verran painoa purettua pois, jospa seuraavaksi sitten kirjoittaisin vaikkapa ajatuksista ennen asunnon ostoa!  Tai tästä vanhasta kodista, tämä ansaitsee kyllä oman postauksensa. Jostain kohtalon oikusta johtuen oma kamerani lisää jokaiseen kuvaan oudon harmaan filtterin nykyään, joten puhelimen kuvilla ja arkistojen kätköillä mennään.

Iloa ja valoa, moi!