Otsikon kysymystä mietin usein, varsinkin kun pimeys täyttää koko kropan varpaankynsiä myöten. Miksi edelleen, satojen ja tuhansien paskojen päivien jälkeenkin jaksaa yrittää ja uskoa, että vielä se valo paistaa tähänkin risukasaan?

Aamu toisensa jälkeen sitä nousee sängystä, syö aamupalaa, lähtee töihin, tekee niitä tavallisia elämään kuuluvia juttuja, vaikka samalla kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Jotkut päivät on kivoja, tapahtuu kivoja asioita ja hymyilyttää, mutta se ei tunnu riittävän. Riittävän silloin, kun löytää itsensä googlaamasta elämän tarkoitusta tai “why not to kill yourself” (joo, noilla hakusanoilla löytyy yllättävän/surullisen paljon tuloksia).

En mä halua kuolla. Mutta en tiedä, miksi haluaisin elääkään. Kuulemma elämästä tekevät hyvän ne pienet asiat, mutta lopulta näteimmätkin kukat maljakossa tuntuvat aika merkityksettömältä silloin, kun ei jaksaisi edes olla elossa.

Mietin kyllä läheisiäni, perhettäni. Tiedän, että he tulisivat surullisiksi, jos tekisin itselleni jotain. Onhan sekin jo jotain, pieni ohut lanka, josta olen pitänyt kiinni. Sekään ei kuitenkaan tunnu kantavan kovin pitkälle. Masennuksen sokaisemalla mielellä sitä ajattelee, että ihmiset surisivat kuolemaani ehkä kuukauden ja sitten jatkaisivat elämäänsä. Että en mä nyt niin merkittävä tyyppi ole.

Mutta kuitenkin. Joku siinä on. Joku tuntematon tekijä X, joka saa tavoittelemaan hengissä pysymistä.

Miksi muuten kotinsa, terveytensä ja läheisensä menettänyt pakolainen jaksaisi vielä paeta henkensä edestä?

Miksi kurjimmissakin oloissa elävät ihmiset, eläimet ja kasvit sinnittelevät hengissä vaikka väkisin?

Miksi nousen sängystä joka saatanan aamu?

Miksi?

Toivon, että saan selvennettyä asian itselleni vielä joskus. Sillä välin voin vaikka kastella niitä kukkia. Joku voima nekin saa taistelemaan, vaikka niille tarjoamani elämä ei taida olla ihan paras mahdollinen.

Kuva: Unsplash