Miksi sitä edes yrittää?

kukkakuva.jpg

Otsikon kysymystä mietin usein, varsinkin kun pimeys täyttää koko kropan varpaankynsiä myöten. Miksi edelleen, satojen ja tuhansien paskojen päivien jälkeenkin jaksaa yrittää ja uskoa, että vielä se valo paistaa tähänkin risukasaan?

Aamu toisensa jälkeen sitä nousee sängystä, syö aamupalaa, lähtee töihin, tekee niitä tavallisia elämään kuuluvia juttuja, vaikka samalla kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Jotkut päivät on kivoja, tapahtuu kivoja asioita ja hymyilyttää, mutta se ei tunnu riittävän. Riittävän silloin, kun löytää itsensä googlaamasta elämän tarkoitusta tai “why not to kill yourself” (joo, noilla hakusanoilla löytyy yllättävän/surullisen paljon tuloksia).

En mä halua kuolla. Mutta en tiedä, miksi haluaisin elääkään. Kuulemma elämästä tekevät hyvän ne pienet asiat, mutta lopulta näteimmätkin kukat maljakossa tuntuvat aika merkityksettömältä silloin, kun ei jaksaisi edes olla elossa.

Mietin kyllä läheisiäni, perhettäni. Tiedän, että he tulisivat surullisiksi, jos tekisin itselleni jotain. Onhan sekin jo jotain, pieni ohut lanka, josta olen pitänyt kiinni. Sekään ei kuitenkaan tunnu kantavan kovin pitkälle. Masennuksen sokaisemalla mielellä sitä ajattelee, että ihmiset surisivat kuolemaani ehkä kuukauden ja sitten jatkaisivat elämäänsä. Että en mä nyt niin merkittävä tyyppi ole.

Mutta kuitenkin. Joku siinä on. Joku tuntematon tekijä X, joka saa tavoittelemaan hengissä pysymistä.

Miksi muuten kotinsa, terveytensä ja läheisensä menettänyt pakolainen jaksaisi vielä paeta henkensä edestä?

Miksi kurjimmissakin oloissa elävät ihmiset, eläimet ja kasvit sinnittelevät hengissä vaikka väkisin?

Miksi nousen sängystä joka saatanan aamu?

Miksi?

Toivon, että saan selvennettyä asian itselleni vielä joskus. Sillä välin voin vaikka kastella niitä kukkia. Joku voima nekin saa taistelemaan, vaikka niille tarjoamani elämä ei taida olla ihan paras mahdollinen.

 

Kuva: Unsplash

 

Hyvinvointi Mieli

5 syytä, miksi olen kiitollinen masennukselleni

heppakuva1.jpg

 

Joskus (aika usein) masennus ketuttaa. Sitä toivoisi, että voisi aloittaa koko homman alusta, ilman pään sisällä huutelevia mörköjä. Tahtoisin kuitenkin ajatella, että kaikella on tarkoituksensa ja kaikki kuluttavimmat, hajottavimmat ja suoraan sanottuna paskimmatkin asiat pitävät sisällään aina jotain hyvää. Jokaisella pilvellä on hopeareunus jne.

Siksi listasin viisi hyvää asiaa, jotka masennus on tuonut elämääni ja joista olen kiitollinen.

1. Empatia. Olen aina ollut muutenkin yliempaattinen, mutta omakohtaisten kokemusten kautta osaan tuntea empatiaa samassa veneessä olevia, mielensä kanssa kamppailevia kohtaan. Voin ihan rehellisesti sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu. Että se menee ohi. Että voin auttaa, tukea ja tsempata avun hakemisessa.

2. Solmujen avaaminen. Masennus on pakottanut mut menemään niin syvälle itseeni, että sattuu. Kaivellut sisukaluja, löytänyt aivoista sopukoita, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Mutta pikku hiljaa solmut avautuvat. Nykyään olen jo aika hyvä avaamaan solmuja niissä elämän perusjutuissakin, jotka eivät sinänsä liity masennukseen mitenkään. Uskon, että jos en olisi käynyt läpi vuosien masennuksia sun muita probleemeja, en olisi nyt yhtä hyvä diilaamaan tavalliseen elämään kuuluvien vastoinkäymisten kanssa.

3. Itsetuntemus. Masennus on matkakaverina siitä kiva, että se opettaa musta itsestäni ihan hirveästi. Olen oppinut tunnistamaan ja hallitsemaan epämääräisiä, vaikeita tunteita. Tiedän, milloin pitää hidastaa ja ottaa iisisti. Tunnen omat ajatus- ja käyttäytymismallini jo aika hyvin.

4. Terapia. Ilman masennusta en olisi koskaan päätynyt terapiaan. Muutaman vuoden tiheät terapiakäynnit ovat olleet yksi elämäni rankimmista, mutta myös parhaista jutuista. Terapiasta olen saanut eväitä myöhempäänkin elämään.

5. Vahvuus. Olen edelleenkin se herkkis itkupilli, mutta myös paljon vahvempi. Olen selvinnyt monesta paskamyrskystä, joten selviän varmasti jatkossakin. Ja vaikka hautautuisinkin siihen paskaan, pystyn jo tarttumaan lapioon ja kaivamaan itseni ulos sieltä aina lopulta. Ja tiedän, että pisimmänkin tunnelin päässä on valoa. Ainakin sellainen pienen pieni tuikku.

 

Mitä hyvää oma sairautesi on tuonut sinun elämääsi?

 

Kuva: Unsplash

 

Suhteet Oma elämä Mieli