Elämää keikan jälkeen?

http://www.youtube.com/embed/0OxvjE7C6HQ” frameborder=”0″ height=”315″ scrolling=”no” width=”560″>

Jotenkin tuntuu, että olen kirjoittanut vastaavan otsikon aiemminkin.

Musiikki on rakkaus. 30 Seconds to Mars on ehkä suurin rakkauteni kohde.

Tanssin, hypin, huusin ja tunsin sydämessäni jokaisen hetken. Se on hassua, kuinka koko kehollaan voi olla mukana siinä hetkessä ja biisissä. Siinä tuntee musiikin. Se ei ole enää pelkkiä sanoja ja säveltä. Se on tunne. Se on elämys. Se on rakkaus.

Ei haitannut, vaikka nilkkoihin sattui. Ei haitannut, vaikka laukku hakkasi reiteen mustelmia. Ei haitannut, vaikka ääni ei meinannut kestää huutamista. En olisi ollut missään muualla mieluummin kuin siinä 10 000 muun ihmisen keskellä nauttimassa ja elämässä.

Keikan jälkeen iski tyhjyys. Ihmettelin, miksei välittömästi ole sellainen olo, että haluan huutaa koko maailmalle nähneeni upean keikan. Aamulla heräsin Jaredin äänen soidessa yhä pääni sisällä. Aloin vasta vähitellen tajuta, miten loistava keikka oli. Annoin siinä puolentoista tunnin aikana tunteistani kaikkeni. Ne alkavat vasta vähitellen palata takaisin.

Kiitos. Olitte ihania. Tulkaa takaisin. Mieluiten vaikka ihan heti.