Niin siinä sitten kävi, etten päässytkään huutamaan ja tanssimaan Placebon keikalle. Keikan peruuntumisesta tuli ilmoitus kaksi tuntia ennen konsertin alkua. Voin kertoa, että koko seuruetta harmitti. Ainut ratkaisuvaihtoehto oli hakea viiniä ja suunnata kohti Helsingin yötä.

Helsingin yö oli pimeä. Olimme kuulemma olleet samassa baarissa kuin Placebon pojat. Emme huomanneet. Väliäkös sillä. En minä halua nähdä artisteja baarissa. Minä haluan nähdä ne lavalla laulamassa suoraan sydämeeni.

Vaikka Placebo teki oharit, nauroin vatsalihakseni kipeiksi. Nauru voi olla parempaa vatsalihastreeniä kuin oikeat liikkeet.

Tämän päivän päätin ottaa rennosti. Kerään voimia seuraavaan viikkoon.