Jaksaa, jaksaa, painaa, painaa! – Urheilijan mielenterveys
Aiemmin syksyllä mediassa puhuttiin urheilijoiden mielenterveyden haasteista. Tässä esimerkiksi Ylen juttu aiheesta: https://yle.fi/urheilu/3-11575030. Aihe jäi hautumaan mieleeni ja päätin kirjoittaa siitä nyt omiin ajatuksiini ja menneeseen kilpaurheilu-uraani pohjautuen.
Harrastin joukkuelajia alakoulusta alkaen, mistä ura eteni pääsarjatasolle ja juniorimaajoukkueeseen asti. Nuorempana haaveenani oli luoda uraa ulkomaille. Haave kuitenkin hiipui sitä mukaan, kun opiskelut ja työt alkoivat viedä aikaa, eikä laji mahdollistanut itseni elättämistä. Pitkään urheilu oli ollut elämän kiintopiste ja parikymppisyyden kynnyksellä minua alkoi kiinnostaa, mitä muuta elämällä olisi annettavana. Lopettamisestani on jo useampi vuosi.
Nautin lajista, mutta koin ajoittain epävarmuutta taidoistani. Kai siinä oli jonkinlaista huijarisyndroomaa myös mukana. Ajattelin, etten riitä, enkä ole tarpeeksi hyvä. Tosiasiassa taisin olla aika hyvä, sillä kyllähän saavutuksetkin siitä kertoivat. Luulen, että saatoin juuri tällä omalla ajattelullani aiheuttaa ailahtelevuutta suorituksissani. Jälkeenpäin ajateltuna olin melko itsekriittinen. Urheilusuorituksessa esitin itseluottamusta puhkuvaa henkilöä, vaikka oikeasti koin epävarmuutta. Sitä ei vain saanut näyttää vastustajalle, joukkuetovereille tai valmentajalle. Olihan niitäkin päiviä, kun itseluottamus oli huipussaan ja sitä ylsi huippu-suorituksiin. Mutta jotenkin se epävarmuus kalvasi taustalla koko uran. Kilpaurheilussa kokee sekä sisäisiä ja ulkoisia paineita. Joukkuelajissa oma suoritus ei vaikuta vain itseen, vaan koko joukkueen lopputulokseen. Kun on saavuttanut tietyn tason uralla, esimerkiksi paikan pääsarjatasolla, ulkopuolelta odotetaan, että suoriudut laadukkaasti. Niin valmentajien kuin läheisten osalta. ”Koska olen päässyt tähän asti, minun tulisi aina onnistua”.
Tulin mielestäni hyvin toimeen joukkuelaisten kanssa. Ryhmähengen ylläpitäminen oli itselleni tärkeää ja koin omaavani luontaista johtajuutta. Olin tunnollinen treenaaja. Jostain syystä koin urani aikana sellaisia ajatuksia, ettei taitojani ja arvoani huomattu. Että tässä minä teen helvetisti töitä ja sekään ei riitä. Joukkuekaveri saattoi olla valmentajan mielestä parempi ja se oli tietenkin nieltävä. Olen jälkeenpäin miettinyt, millä mittarilla mittasin onnistumistani tai sitä, että olisin tarpeeksi? Tai mitä siitä tehdystä työstä olisi pitänyt saada palkkioksi? Olisiko tarpeeksi hyvä ollut se, että olisin yltänyt A-maajoukkueeseen, luonut uraa ulkomailla tai valmentaja olisi ylistänyt loputtomiin? Voisin veikata, että nekään eivät olisi riittäneet. Olisin hyötynyt esimerkiksi psyykkisestä valmennuksesta, jossa olisin päässyt keskustelemaan omista odotuksista itseäni kohtaan sekä epävarmuuksistani, mutta siihen aikaan sellaista oli heikosti saatavilla. Toivottavasti nykyään on toisin.
Jos haluaa huipulle, epäonnistumisia täytyy oppia käsittelemään. Sitä alkoi kasvattamaan tietynlaista kuorta ja kovettamaan itseään, jotta sietää epäonnistumisia ja kritiikkiä. Tämä kuuluu tietenkin huippu-urheiluun. Mutta mitä seurauksia sillä on, kovettaa itseään jo teini-iässä? Ja olen myös pohtinut, mitä se aiheutti teini-ikäiselle nuorelle, kun esimerkiksi valmentaja huutaa muiden kuullen epäonnistumisestasi tai pitää sinulle vihaisena mykkäkoulua? Teini-ikä ja nuori aikuisuus on muutenkin sekavaa ja herkkää aikaa, jolloin itsetuntoa rakennetaan. Minua ei motivoinut rankaiseminen ja läksyttäminen. Valmentajia on monenlaisia ja ymmärrän, että tunteet kuumenevat heilläkin kilpailu- tai pelitilanteissa. Toivoisin vain, että valmentajat pohtisivat, miten kritiikki ja ohjeet menisivät rakentavasti urheilijoille perille ja millainen tyyli taas saattaa rikkoa urheilijaa. Erityisesti nuorten urheilijoiden kohdalla.
Urheilijakin voi uupua. Lukioaikana elin vaihetta, jossa asuin omillani, olin loukkaantunut sekä kävin töissä ja koulussa. Kuntoutin itseäni ehkä ”liikaa” ja väsyin sen, koulun ja töiden yhdistämiseen. Kuten aiemmin mainitsin, en elättänyt itseäni urheilulla. Varmasti myös stressasi, kuinka pitkään kuntoutuminen tulee kestämään. Tilanteesta pääsin yli pysähtymisellä ja levolla. Urheilijan elämässä on muutakin kuin urheilu ja elämässä tapahtuu kaikenlaista, mikä voi saada jaksamisen ja mielenterveyden tutisemaan. Moni käy treeneissä normaalisti, vaikka elämässä olisi muuten myrskyisää. Samalla lailla masentunut, uupunut, ahdistunut tai kriisin kanssa kamppaileva käy töissä, peittäen sen, mitä pinnan alla käy läpi. Urheileminen voi tietenkin joillekin olla voimavara vaikeassa tilanteessa. Olen kuitenkin itse joutunut ottamaan joskus totaalista paussia urheilusta, kun elämä on heittänyt häränpyllyä. Tunnollisen urheilijan voi olla riipaisevaa tehdä tällainen päätös, sillä oman kehityksen pysähtyminen tai joukkuetovereiden ajatukset voivat mietityttää.
Uran lopettamisen jälkeen olin innoissani siitä kaikesta vapaa-ajasta ja valintojen mahdollisuuksista. Haasteena on ollut kuitenkin höllentää liiallisesta suorituskeskeisestä ja tavoitteellisesta ajattelusta ja toiminnasta. Höllentäminen liittyi ensinnäkin ihan itsessään liikuntaan ja urheiluun – siihen tottuminen, ettei vaadi itseltään enää huippu-urheilijan elämäntapoja. Tietynlainen suorituskeskeisyys on näkynyt myös opiskelu- ja työelämässä, mikä on sinänsä myös vahvuuteni, mutta piirteen kanssa on pitänyt myös tasapainoilla uupumisen välttämiseksi. Myös kilpaurheilijan identiteetti piti myllyttää uusiksi. Omalla kohdallani opiskeluiden aloittaminen tuki uuden identiteetin rakentumista. Kun urheilija on vuosikaudet elänyt kurinalaista, aikataulutettua elämää ja uran loputtua pääsee lopulta irti tästä oravanpyörästä, voi esille nousta erilaisia tunteita, ajatuksia tai piilevinä ollutta ahdistusta tai masennusta. Koin, että osittain urheilu-uran takia omien kipukohtien tai elämäntapahtumien käsittely siirtyi myöhemmäksi, sillä uran aikana niitä ei yksinkertaisesti ehtinyt miettiä tai ollut edes tietoinen, että niitä olisi syytä käsitellä. Meni vielä useampi vuosi uran lopettamisen jälkeen, kunnes hakeuduin psykoterapiaan.
Kilpaurheilu-ura on antanut minulle myös mahdottoman paljon hyvää, enkä vaihtaisi sitä pois. Urheilun kautta olen saanut sekä kokemuksellisia että taidollisia asioita, joista on hyötyä niin työssä kuin elämässä yleensä. Urheilu on vahvistanut johtamistaitojani, ajan käytön hallintaani, kurinalaisuuttani, päämäärätietoisuuttani ja paineensietokykyäni. Myös terveelliset elämäntavat tulivat jäädäkseen uran lopettamisen jälkeen. Olen tutustunut eri joukkueiden kautta lukuisiin ihmisiin, saanut elinikäisiä ystäviä ja näin kehittänyt myös sosiaalisia taitojani. Häviöt, epäonnistumiset ja loukkaantumiset ovat olleet hyvä alusta tunteiden käsittelyn harjoittelemisessa. Voitot, onnistumiset ja hauskat hetket joukkuetovereiden kanssa ovat antaneet riemukkaita kokemuksia.
Ja itse laji on aina sydämessäni.