Tervetuloa mielitutkimusmatkalle!
Tämä blogi olkoon alusta mun ajatuksille. Tosin en tiedä vielä millaiseksi tämä tulee muodostumaan. Mistä teemoista tulen lopulta kirjoittamaan ja mitä kaikkea avaan itsestäni. Mun on vain päästävä kirjoittamaan.
Jotain voisin kertoa itsestäni? Olen 27-vuotias nainen. Työskentelen sosiaali- ja terveysalalla. Mulla on kilpaurheilutausta. Asun avopuolisoni kanssa. Odotamme esikoistamme. Käyn terapiassa. Rakastan syvällisiä keskusteluja ja ajattelen paa-aaa-aaaljon. Luulen, että tässä blogissakin lähden liikkeelle siitä, että puran näppäimistölle omassa kasvuprosessissani heränneitä ajatuksia. ”Kasvu” tuntuu hassulta sanalta, ehkä ”muutos” olisi kuvaavampi. Muutosprosessi kohti sellaista elämää, jossa elän omien arvojen, vahvuuksien ja intohimojen mukaisesti. Ja matkalla siis ollaan edelleen.
Reilu kaksi vuotta sitten elämässä myllersi. Lyhyen ajan sisään erosin ja aloitin uuden parisuhteen. Lyhyen ajan sisään vaihdoin myös työpaikkaa – kahdesti. Suuret elämän muutokset osaltansa laukaisivat uupumusta, masennusta ja ahdistusta, mutta tiesin tuntemusten juurien olevan kauempana historiassa sekä opituissa ajatus- ja toimintatavoissa. Tiesin jo opiskeluaikoina, että oikeana hetkenä aloitan psykoterapian. Oikea hetki koitti pari vuotta sitten. Ja kyllä kannatti lähteä sille tielle.
Suurimmat kipuilun kohteeni ovat liittyneet ihmissuhteisiin ja työuraan. Enkä ole varmastikaan ainut, joka näiden asioiden kanssa kipuilee. Erityisesti työuran suhteen janoan löytää sen ”oma juttuni”. Mulle on tärkeää saada työstä tyydytystä, kehittyä siinä ja inspiroitua siitä. Viettäähän ihminen töissä suuren osa valveilla olo ajastaan. Tähän asti työpaikkani eivät aivan ole vastanneet näihin tarpeisiin, vaikkakin ovat sopineet silloisiin elämäntilanteisiini. Aikoinaan ajattelin, että uuvutan itseäni työllä siksi, että otan työasiat liian vakavasti, enkä osaa olla tyytyväinen työhöni. Miksi en osaa ajatella niin, että käyn ihan jees -työpaikassa tienaamassa rahaa, jonka jälkeen lähden kotiin nauttimaan vapaa-ajastani. Pohdittuani omia tarpeitani oivalsin, että en pysty elämään niin. En ole vielä tehnyt sellaista työtä, jossa osaamiseni ja kiinnostuksenkohteeni kohtaavat. Ja sitä mä haluan. Haaveilen siis perfect matchistä. Kaikki eivät työltään sitä tarvitse, mutta minä tarvitsen.
Vauva olisi tuloillaan alkuvuodesta ja taatusti uusi elämäntilanne muokkaa ajatteluani ja prioriteettejäni. Mutta vaikka saammekin lapsen, omaa liekkiä ei tarvitse sammuttaa. Vaikka laitankin omat haaveet hetkeksi sivuun ja annan tilaa perhe-elämälle, haaveet kyllä odottavat. Ne saattavat toisaalta muuttua ajan myötä, mikä on myös hyväksyttävä. Olen sortunut pitämään kiinni haaveesta vääristä syistä, esimerkiksi tottumuksesta tai velvollisuuden tunteesta, vaikkei haave tuntuisi enää merkitykselliseltä. Olen ennen ollut kaikki mulle tänne heti -tyyppi. Ehkä sen takia en ole lähtenyt toteuttamaan unelmiani, koska suurimmat unelmat vaativat usein aikaa ja pitkäjänteistä työtä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että asiat harvoin tupsahtavat elämään, vaan jos jotain haluaa, sen eteen täytyy tehdä töitä. Aluksi pitää tehdä päätös ja sen jälkeen ottaa ensimmäinen askel unelmaa kohti. Sen jälkeen tulee monta pikkupikkuaskelta ja välillä takapakkejakin. Ja kuten aiemmin mainitsin, unelma voi muokkaantua tai muuttua täysin matkan aikana. Se on toisaalta vapauttavaa.