Kuuntelusta ja kuulluksi tulemisesta

Viime viikonloppuna vietettiin Maailman mielenterveyspäivää, jonka teemana tänä vuonna oli kuunteleminen. Tähän liittyvään kampanjaan voi tutustua Mieli ry:n sivuilla:

https://mieli.fi/fi/kymppikymppi2020/vihreaa-valoa-kuuntelemiselle

https://mieli.fi/fi/maailman-mielenterveyspäivä-2020-vihreää-valoa-kuuntelemiselle

Olen itse onnistunut kokoamaan ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa olen kokenut tulevani kuulluksi. Nämä ihmiset ovat kannatelleet minua pitkälle elämässä iloissa ja suruissa. Jossain vaiheessa läheisten tuki ei enää riittänyt, joten päätin hakea ammattiapua. Läheisen ei kuulu tukea terapeutin roolissa. Läheisiltä puuttuu ammattitaito, he eivät pysty tarkastelemaan tilannetta tarpeeksi ulkopuolelta ja ihmissuhde voi kuormittua. Asioista puhuminen auttaa, todellakin. Jossain vaiheessa voi tajuta kuitenkin olevansa siinä pisteessä, että puhumisen lisäksi pitää kääntyä myös itseensä ja alkaa pohtia kriittisesti omia ajatus- ja toimintamalleja, jos haluaa muutosta elämäänsä.

Kun seinä tuli vastaan syksyllä 2018, ”romahdin” ja marssin terveyskeskuksen lääkärin pakeille. ”Minä haluan psykoterapiaan”, sanoin lääkärille. Tiesin, että psykoterapiaprosessi itsessään tulee olemaan raskas ja olin kuullut, että prosessi sinne hakeutumiseen voi olla jopa raskaampi. Onneksi tässä ensimmäisessä lääkärikohtaamisessa koin tulleeni kuulluksi ja lääkäri laittoi pyörät pyörimään. Sitten pyörät hidastuivat. Sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle – parin kuukauden päähän. Tämän kanssa toteuttaisin 3 kuukauden hoitosuhteen, joka vaaditaan ennen kuin psykiatri voi kirjoittaa B-lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten.

Tapaamisia sairaanhoitajan kanssa oli harvoin ja koin keskustelun melko pintapuoliseksi. Käytännössä koin, että kävin siellä todistelemassa olevani ”tarpeeksi huonossa kunnossa” tarvitakseni terapiaa, mutta ”tarpeeksi hyvässä kunnossa” jaksaakseni käydä läpi raskaan terapiaprosessin. Loppujen lopuksi psykiatrille pääsy kunnallisella puolella olisi venynyt monen kuukauden päähän, joten marssin yksityiselle puolelle psykiatrille. Samaan aikaan jäin sairaslomalle töistä. Maksoin itseni kipeäksi, mutta sain B-lausunnon taskuuni. Lausunnossakin oli lopulta jotain puutteita, mitä jouduin vielä jälkeenpäin säätämään psykiatrin ja Kelan kanssa. Sopivan terapeutin löytäminen on oma juttunsa – siihen palaan ehkä myöhemmissä kirjoituksissa.

Oman kokemukseni mukaan ihminen saa olla todella sinnikäs päästäkseen Kelan tukemaan psykoterapiaan. En ihmettele, että moni luovuttaa asian suhteen prosessin ollessa liian työläs, varsinkin masentuneena ja ahdistuneena. Lisäksi prosessin aikana alkaa helposti vähätellä omaa vointiaan ja avun tarvettaan, kun omaa motivaatiota ja kykyä psykoterapiaan joutuu ”todistelemaan”. Mietin silloin usein, olenko minä tarpeeksi huonossa kunnossa ansaitakseni avun? Prosessin aikana piti olla melko jämäkkä sekä itselleen että koko järjestelmälle siinä, että terapia on tarpeen. En kohdista kritiikkiä nyt yksittäisiin ammattilaisiin, sillä itsekin terveydenhuollon ammattilaisena uskon, että kentällä ammattilaiset tekevät siellä parhaansa. Toki ihminen voi kokea, ettei ole tullut kuulluksi jonkin yksittäisen ammattilaisen kanssa, mihin voi vaikuttaa esimerkiksi henkilökemia. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että itse järjestelmä ei oikein pelitä.

Mielenterveyspäivän teemaan, kuuntelemiseen, liittyen pohdin vielä miten olen pyrkinyt kehittämään omia kuuntelu- ja kohtaamistaitojani. Vaikka koen olevani hyvä kuuntelija ja keskustelija, tiedostan itselläni olevan haasteita siinä, että keskittyisin todella olemaan läsnä tilanteessa, kun toinen puhuu. Oma pää käy välillä vähän kierroksilla, jolloin vastapuolen asia saattaa mennä ohi. Tätä huomaa esimerkiksi työpaikalla työkavereiden kanssa kiireessä ja arjen tohinassa puolison kanssa. Haluan kehittää itsessäni sitä, että jos en kuunnellut vastapuolen asiaa, pyydän häntä toistamaan sen, enkä vain hymähdä merkiksi muka-kuunnelleeni.

Toinen kehityskohde kuuntelemisessa on kuunnella toisen asia ilman, että sitä itse keskeyttää mitenkään. Yrittäkääpä kuunnella toista muutama minuutti puhumatta itse mitään keskittyen täysin vain kuuntelemaan. Tämä on hyvä harjoitus, jota kannattaa kokeilla. Yllättävän haastavaa! Tämä voi tuntua myös puhujastakin omituiselta, mutta mistä se taas kertoo? Emmekö ole tottuneet siihen, että joku kuuntelee meitä täysin läsnäolevasti, keskeyttämättä?

Kolmas kehitettävä asia toisen kuuntelemisessa on hillitä tarvetta tarjota heti ratkaisuja toisen pulmiin. Itse olen ainakin syyllistynyt tuputtamaan välittömästi ratkaisuja toisen ongelmiin, vaikka toinen siinä hetkessä olisi saattanut kaivata vain kuuntelijaa. Jos vastapuoli on ikävien tunteiden vallassa, ne tunteet täytyy ensin saada tasattua, ennen kuin voi nähdä ratkaisuvaihtoehtoja. Liian sinnikäs ratkaisujen ehdottaminen saattaa myös tuntua vastapuolesta painostavalta. Lisäksi olen pohtinut tapaani, jolla ehdotan ratkaisuja. Tarjoanko valmiita vastauksia, jotka minun mielestäni sopivat tilanteeseen, vaikka ne eivät saata istua ollenkaan vastapuolen ajatuksiin. Vai haastanko häntä esimerkiksi epäsuorin kysymyksin pohtimaan itse ratkaisuja omaan tilanteeseensa: ”Miten olet aiemmin selvinnyt tällaisesta tilanteesta? Miten minä voisin auttaa sinua tässä tilanteessa?”