Ehtaa emmettiä: Kurt Vile ja Wakin’ On A Pretty Daze

Heräsin tänään yllätyksekseni kuudelta aamulla. Laitoin Kurt Vilen soimaan ja suljin silmäni. Täydellistä.

Wakin’ On A Pretty Daze on valloittava albumi: raukeat, pitkät ja helmeilevät kappaleet vievät mukanaan. Aika menettää merkityksensä ja auringon säteet näyttäytyvät vähän kirkkaampina. Välillä Vile kuulostaa siltä kuin laulaisi nukahtamaisillaan. Seuraavassa hetkessä hän tiputtelee kuin leikillään Never Run Awayn ja Snowflakes Are Dancingin kaltaisia muotovalioita pop-kappaleita. Ote on todella laid back, muttei missään vaiheessa tylsämielisen jumittava. Virta polveilee tasaisesti eteenpäin.

[ ▲ Kurt Vilella ei ole kiire mihinkään. Videobiisi Wakin’ On A Pretty Dazeakin kypsytellään 9 ja puoli minuuttia. Ja homma toimii. Arvostan. ]

Habitukseltaan Vile on kuin 90-luvun grungeaallon harjalta nykypäivään surffannut slackernörtti. Hän ei onneksi sorru liialliseen angstailuun, vaan meininki on kautta levyn suorastaan henkinen. Yli 70-minuuttinen albumi on toki väkisinkin ylipitkä, mutta Wakin’ On A Pretty Dazen kohdalla kappaleet ovat niin hienoja, että se ei haittaa.

Levyä on tullut kuunneltua kesän aikana lukemattomia kertoja eri ympäristöissä. Se sopii sekä aamu-uniin, auringonoton taustalle, kotipihalle, uneksimiseen, matkustamiseen, työpäiviin että rentoihin öihin. Pelkosenniemen kukkoa Andy McCoyta lainaten: ehtaa emmettiä.

Wakin’ On A Pretty Daze Spotifyssa.