Tapaus Random
Pärjääksä nyt varmasti kotiin asti? Jos mä kummiski saatan sua vähä pidemmälle, kaverini jankuttaa minulle. Pärjään mä, minä vakuutan. Meiän edellä kävellyt tyyppi pysähtyy ja kääntyy ja sanoo, että se voi kävellä mun kanssa loppumatkan, mäki oon tonnepäin menossa. No just, tehäänpäs tästä nyt iso numero. Aina ennenkin oon osannut kävellä kotiin, että mikä juuri tässä päivässä on niin ihmeellistä, että en millään itse pärjää. Miehet. kummallisia. No edellä kävellyt ihan söpö tyyppi vakuuttaa kaverilleni saattavansa minut turvallisesti kotiin. No voi, miten ritarillista ja minä olen joku avuton nainen näköjään.
Kävellään sitten tämän randomin kanssa yhdessä, esittäydytään ja jutustellaan. Selviää lopulta, että tyyppi asuu melkeein naapurissani. En ole koskaan ennen nähnyt häntä, vaikka joka päivä kuljen hänen talonsa ohi. Kummallista.
Hitsi, tää on kiva tyyppi. Kivempi, ku kukaan tapaamani vuosiin, ajattelen. Mutta eihän sillä oo väliä, sehän katoaa kummiski jotenki. Ollaan tyypin talon eessä, kiitän seurasta ja olen kääntymässä omaan pihaani, kun tyyppi kysyy, että syötäskö tää mun ruoka vielä yhessä. Hmm.. mitähän tässä nyt tekis, ei vaikuta vaaralliselta tai hulluta toi tyyppi. Epäröin ikuisuuden, kunnes annan palaa ja sanon, okei, mikäs siinä. Päätetään mennä mun luokse.
Tyyppi on todellakin kiva ja hauska. Nauran tuntemattoman ihmisen kanssa ja kerron itsekin itsestäni tuntemattomalle, mikä ei ole tapaistani. Jostain syystä tyyppi on niin tutun oloinen, että en edes jännitä hänen seurassaa. Tai sitten en vain välitä tyypistä, koska en mieti mitä hänelle puhun. Syyään ja jutellaan. Minulla on kivaa. Viihdyn.
Kello on niin paljon, että olis aika tyypin joko lähtee tai jäädä yöks. Siinä se sitte kysyy, että niin, mun pitäs vissiin lähtee. Niin, varmaan sun tarttis. Vai haittaisko sua jos jäisin, voisin vaikka tuossa sohvalla nukkuu. Hmm.. niin haittaako mua? No hmm, no jos sä sitte jäät, mutta siis nukutaan sitte ja jos sä sitte lähet niinku aamulla sitte kans. Mä sain todellaki päähäni sanoa suoraan jo ekaks, että aamulla on sitte lähettävä.
Mentiin nukkuu. Nukuttiin, ihan oikeesti, nukuttiin. Tyyppi piti mua kainalossa koko yön ja nukuttiin. Sitte aamulla se sano,että niin joo sä sanoit, että mun pitää lähtee ennen, ku sä heräät. Joo, niin sanoin, että hiivipä nyt äkkiä pois siitä sitten. Voi ei sun tarvi mennä, sähän oot tosi kiva, ajattelin! Niin se sitten meni. Ja sen koommin en oo nähnykkään koko tyyppiä.
Miespuolinen Tuhkimo, joka katoaa. Ei ees kenkää jääny, jonka kanssa lähtisin etsimään. Niin, mutta minähän tiedän missä se asuu. Pitäsköhän lähtee päivystää tonne talon eteen, kai sen on joskus kotiin mentävä tai lähettävä sieltä. Siinä lenkkeilisin ees taas talon ympäri, että tässä mä justiin oon lenkillä. HIH! Tää tyyppi oli todellaki pitkästä aikaa ihana ja kiva. Ellei sillä sitten oo kotona vaimo ja seittemän lasta. No kesä tulee, ehkä se liikkuu enemmän ulkona silloin. Tai ehkä se ei ookkaan oikeesti kiva. Tai ehkä se vaan inhos mua! Ehkä, ehkä, ehkä….Aina liian jotakin!
”Jokainen katse yhä viiltää jokainen hetki elämään jää, liian lihava, liian laiha, liian vähän tai aivan liikaa, aina liian ihan mitä vain mut ei sopiva milloinkaan…Jokainen sana jäljen piirtää jokainen lause kaikuu hämärään, liian peloton, liian arka, liian suruton tai liian parka, aina liian ihan mitä vain mut ei sopivaa milloinkaan, yhtenä iltana tahtoisit hehkua, olla valoissa, olla prinsessa ja miss maailma…liian lihava laulamaan, liian vanha nauramaan, liian, liian, liian mitä vaan…”
Merita