Tapaus kesäkolli
Tosi kultanen mies! Ja muualtaki vielä! Ihanaa! Mies oli niin kultanen, että ei oo tosikaan. Niin kiltti ja huomaavainen ja herttanen. Olin ihan myyty. Se laitto viestejäkin ja soitti mutta ei liian usein, että hermot olisi mennyt. Se halus, että mennään kahville. Kahville? Vähä tylsää, aattelin mää. Onko ihan pakko mennä kahville kyselin Millalta. Eikö se voi ehottaa jotaki kivempaa. En mä haluu kahville haastateltavaks. Miten ällöttävä ajatus. Sielläkö sitten istusin vastailemassa kysymyksiin, vai? En mee, sanoin Millalle.
En mennykkään. Joten sen oli pakko tulla tänne meiän kaupunkiin illalla sinne missä me oltiin, kun halus nähä mut. Ja hauskaa oli, se oli edelleen niin kultanen.
Sitten mä päätin ettiä sen fbstä ja vähä vakoilla. No miten huono idea, koska sillon mulle selvis, että se on kymmenen vuotta nuorempi mua! No voihan P!! Mitä mä nyt teen?? No en mitään, leikin etten tiiä. Eiku hei mähän oon puuma, sellanen ällöttävä likanen puumanainen nyt! Voi, ei, en kehtaa ikinä mennä sen kaa minnekään, ku kaikki kattoo, että mä oon ällöttävä.
Ai, miksen voi? Voihan miehetkin mennä vaikka 20 vuotta nuoremman naisen kaa vaikka naimisiin. Miksen mä siis voi mennä sen kaa vaikka grillille? No, koska mä oon nainen. Mutta, ei oo ihan reilua! Miks miehet ei oo sitten vaikka jotaki ällöttäviä panttereita? Miks nainen on joku puuma? Mitä nainen ees tekis vanhalla miehellä? Sehän tarvii jotaki viagraa ja on väsyny vaan? Eikö siis olisi luonnollisempaa, että naisella olisi nuorempi mies. Silloinhan asiat olisivat vähän niin kuin tasapainossa. Miehethän kuolevatkin noin seitsemän vuotta naisia aikaisemmin.
Päätin voida. Ja jatkoin hänen tapailuaan. Tapasimme mun kaupungissa ja sen kaupungissa. Mutta, hei mitä tää on? Ollaan tapailtu vaikka miten kauan, mutta ei seksiä. Normaalia? Mitä se sitten haluaa musta, jos ei halua seksiä? Kummallista. Suutelimme kyllä paljonkin, mutta aina jos homma olisi edennyt pidemmälle, stop. Siis häh? Siis mitä se haluaa?
No olin ehkä ulkopuolisten silmissä vanha nainen hunningolla, mutta olinko? Ainakaan minun ei tarvinut koskaan miettiä kuinka mä ratsastin, niinkuin biisissä. Koska ei toivoakaan mistään sellaisesta. En tiedä, oliko ajatus jotenkin pelottava hänestä vai oliko hän täysin kokematon vai missä lie vika. Hän halusi kuitenkin aina tavata minua.
Jotenkin sitten kummasti aloin kyllästyä. Päätin, että puuma homma ei ole minua varten, en ole tarpeeksi kärsivällinen ihminen. Olen enemmänkin tyyppiä, kaikki mulle ja heti. Ja olinhan ollut jo kuukausi kaupalla kärsivällinenkin. Ja hommastahan ei kumminkaan tuon ikäeron takia koskaan tulisi mitään, joten aloin vähitellen poistamaan itseäni hänen elämästään. Vähensin viesteihin vastaamista, liikuin muualla jne. Lopulta kaikki loppui ihan itekseen. Ilman mitää suurta draamaa.
Sitten vuosi myöhemmin yhtäkkiä hän kävelee eteeni, että hei! Siinä sä oot, mä toivoinkin löytäväni sut tänään. Aijaa, vai niin, no miks. Tuu nyt tänne juttelemaan mulle ja kerro kaikki. Ai mikä kaikki? No öö, ihan vaan tavallista kuuluu joo. Olin hyvin, hyvin hämmentynyt. Tämä tapahtui siis aivan äskettäin tämä viimeisin kohtaaminen. Hän lähetti vielä viestiäkin perään, että oli kiva nähdä ja nähdään vielä. Ahaa, vai niin.
Onkohan joku taivaan tähdistö jossakin ihme miehet sekoavat asennossa, koska exäni myös samana viikonloppuna ilmoitti haluavansa palata yhteen. Ahaa, vai niin, sellaista hän on ajatellut. Ja minun pitäisi varmaankin olla hyvin iloinen. Omasta mielestänikin minun kuuluisi olla edes vähän iloinen. Huomaan kuitenkin enemmän ajattelevani, että ei en halua, onko mun pakko. Niin siinäpä minulle onkin taas pohdittavaa. Minkä päätöksen teenkin, onko se oikea vai väärä? Haluanko olla ihmisen kanssa, joka jätti minut koiran ulkoiluttamisen tähden? Joka antoi minun kasvattaa lapsemme yksin monta vuotta. Vai pitäisikö minun ymmärtää ja antaa anteeksi ja luottaa, että hän ei enää halua ulkoilutella koiria tai kissoja? Tai entäpä jos hän tahtookin seuraavaksi silitellä hiiriä? (http://mieheni.vuodatus.net/lue/2014/04/se-pieni-ihastus) Olen juuri vihdoin oppinut elämään oikeasti yksin ja ajatella elämääni eteenpäin yksin. Tuntuu vaikealta ajatella, että olisimmekin taas perhe. No nyt lähdinkin jo sivuraiteille. Piti tuumata, että miehillä taitaa olla nyt joku kummallinen aika menossa. Samana viikonloppuna myös Bad boy laittoi minulle viestiä. Siis mitä tää nyt on, yhtäkkiä kaikki muistaa mun olemassaolon! Eikös mun pitäny olla jotenki vainoharhanen. Miehillä muuten on useinkin tarve palata yhtäkkiä vanhan tyttöystävän elämään. Saada vähintääkin jutella hetken aikaa. Mikähän heidät siihen ajaa? Ovat ehkä itse yksinäisiä tai tulleet juuri jätetyiksi itse? Tähän ei voi nyt oikein voi muuta sanoa, kuin että kummallisia otuksia ovat. Jään jännityksellä odottamaan omia tekemisiäni. En osaa yhtään ennakoida, mitä tässä kaikessa tapahtuu. Mieli tekisi lähteä karkuun kaikkea. Vuodeksi, pariksi vaikka Intiaan meditoimaan. Harmi, ettei elämä oo elokuvaa, muuten varmasti päähenkilö tekisikin niin.
Merita