Elämä on ilkeä

Voi elämä täytyy sanoa. Kuvittelen elämän tässä eräänlaiseksi erilliseksi eläväksi hahmoksi, joka pitää hauskaa minun kustannuksellani. Joka katsoo minua jostain ylhäältä päin ja miettii, mitähän jäynää keksisin tällä kertaa. Vai pysynkö sittenkin vanhassa kaavassa? Ehkä elämän kaverina on kohtalo ja ne yhdessä hauskuttavat toisiaan keksimällä huonoja piloja. No joo, hyvä, että jollakin on hauskaa.

Sain eräänlaisen rakkauslaulun postilaatikkooni. Laitoin soimaan ja itkin vähän. Ihan normaalia, eikö? Varmaan aika moni nainen itkee ainakin ihan vähä saadessan mieheltä jonkinlaisen viitteen tunteista. Nainen on silloin onnellinen, ainakin suurinosa naisista varmaan on ja onnen kyyneleet kihoavat väkisinkin silmiin.

Kyyneleet silmissä kuuntelin sitten sitä biisiä. Tunsin,kun suru asettui kroppaani. Kyllä luit oikein suru, haikea surullinen suru. Harmaa suru, tunsin oloni harmaaksi. Jos tunteilla on värit surun väri olisi utuinen harmaa. Harmaa suru ikäänkuin kulki ruumiini läpi. Tunsin, kun se laskeutui päälleni. Surullinen ja apaattinen tunne. Muutaman kerran painoin biisin uudelleen soimaan ja olin vain surullinen.

Miten epäreilu elämä voikaan olla. Tai se kuuluisa kohtalo. Elämä nauraa ja tekee pilkkaa minun elämälläni. Niin surullista. Miten kaikki voikaan mennä niin väärinpäin. Kyselin vain miksi ja miksi. Miten voi olla näin? Miten se on edes mahdollista, jos on olemassa kohtalo ja suurempi voima ja jos kaikella on tarkoituksensa? No joo, olenhan minä jo oppinut, että kaikki tuollaiset ovat ihmisten keksimiä hömpötyksiä. On niin mukavaa uskoa johonkin suurempaan. Silloin ei tarvitse itse tehdä mitää eikä kantaa itse vastuuta mistään. Kohtalohan se oli joka tämän sai aikaan jne. Monet teot tulevat oikeutetuiksi kohtalon olemassaolon takia. En minä sille mitää voinut, se oli varmaanki kohtaloa. Ihan kuin ihmisellä itsellään ei olisi omaa tahtoa ja omia ajatuksia. Ihan kuin ihminen olisi marionetti nukke, jota se kohtalo tai elämä ohjailee mielensä mukaan. Sairaan mielensä, välillä tuntuu.

Olin siis surullinen. Miksi? No koska en ole ihastunut tai rakastunut tähän mieheen. Hän on väärä ihminen laittamaan tälläsiä. En ole edes tapaillut häntä. Olen nähnyt hänet kolme kertaa sattumalta samoissa porukoissa. Olen kolme kertaa jäänyt lopulta kahden hänen kanssaan, muiden lähdettyä omille teilleen. Okei, no olen siis viettänyt aikaa kahden hänen kanssaan, vaihtanut muutamia ajatuksia jne. En kuitenkaan tunne mitään. Eikä minun kuuluisikaan. Sekin olisi väärin. Tunnen sen verran, että pidän hänestä, en vihaa häntä. Pidän vain. Sillä tavalla kuin pidän muistakin vähemmän hyvistä ystävistä. Kavereista, tuttavista, jotka ovat olleet mukavia.

Olen surullinen, koska minusta tämä on niin ironista. Melkein ilkeää, siltä kuuluisalta elämältä. Saan siis viestejä mieheltä. Viestejä joita olisin halunnut aikoinani kahdelta muulta. Miten tämä voi näin mennä, että väärä mies ihastuu? Miksei ne joihin minä olen ihastunut, miksei ne joita minä haluan? Miksi väärä? Tämä tuntuu niin surulliselta ja väärältä. Miten on mahdollista, että yksi voi ihastua ja toinen ei? Miten se menee aina niin elämässä? Eikö olisi järkevämpää ja tuottoisampaa jos molemmat ihastuisivat? Ilmeisesti kuitenkin tämän elämän mielestä on hauskaa tälläiset yksipuoliset rakkaudet. No minusta se on epäreilua. Aikoinaan olisi minun ihastukseni voinut ihastua, silloin kyyneleet olisivat olleet onnesta. Näin tämä tuntuu hirveän epäreilulta. Miksi aina niin väärinpäin?

Niin joo, tutkimuksethan sanoo, että ihastuminen ja rakastuminen ei ole oikeaa, se on sitä huumetta, huijausta. Eli tämäkään ei ole totta. Ihmistä taas voi opetella rakastamaan. Hmm.. Minusta minä en ole vieläkään niin epätoivoinen, että alkaisin opetella rakastamaan jotaki miestä, jota kohtaan en tunne mitään. Minä haluan ensin tuntea jotain, sitten voin vahingossa opetella. Mutta, että tapaisin jonkun, kenet vaan ja päättäisin, että nyt minä opettelen rakastamaan tuota miestä, että saan perheen. No, ei. En halua, minulla ei ole aikaa noin monimutkaiseen operaatioon eikä edes kiinnostusta. Haluan kaiken tapahtuvan luonnollisesti. Kuvittelen, että alkaisin opettelemaan rakastamaan jotakin tapaamaani miestä,jotakin yhdentekevää ihan kivaa tyyppiä. Jotakin, että olisi vain mies, niinkuin monet tekevät, ottavat kenet tahansa, joka puhuu heille. Kuvittelen, että alkaisin väkisin opettelemaan rakastamista. No nii Merita, katso, tässä on mies, ihana mies, katso kuinka mukava hän on. Oi hienosti osaa siivota jälkensä, kauniisti pukee takinkin päälle. Sano R sano A sano K  sano A sano S.. Noin hyvä…  Nyt kohta varmasti olet oikein rakastunut.. 

Rakkaus ei kyllä taida todellakaan katsoa kenen luokse se saapuu, koska se unohtaa saapua sen toisenki ihmisen luokse. Epäreilua. Minusta myös itse tämä elämä ja kohtalokin voisi hieman tarkemmin katsella ympärilleen. Vai olenko se sittenkin minä itse, joka tämän saa aikaan. Olenko minä erilainen kivempi, huijaanko minä ihmisen ihastumaan silloin, kun en itse ole kiinnostunut? Teenkö niin tiedostamattani? Olenko avoimempi, mukavampi? Koska en välitä ja ei siksi tarvitse pelätä mitä toinen ajattelee tai pitääkö minusta. Olenko hankalampi, kun pidän jostakin? En tiedä.Niin no samoihin uskomuksiin liittyy kaikella on tarkoituksensa lause. Niin ehkä tälläisessä on tarkoitus opettaa yksinoloa, opettaa pärjäämän yksin, opettaa olemaan tarvitsematta ketään. Ei hullunpi opetus, ei ainakaan roiku kenessäkään. Ei ainakaan vahingossa elä omaa elämää toisen toiveisen ja tapojen mukana. Hyvä opetus. Rajansa kuitenkin opetuksen määrälläkin voisi olla. Monta ehkää ja muttaa. Aina kuitenkin vääripäin. Väärinpäinen elämä.

 Rakas, ihana, kauhea elämä :) Niin se on elämää, ei sen enempää.

 

Merita