Päiväkirja

Kohta, ihan kohta on se päivä, kun saan tai pitää viedä kaikki pakkaamani laatikot uuteen asuntoon. Jännittää, pelottaa. Aluksi olin innoissani, ajatus oli tosi kiva. Oli ihanaa sisustaa kämppää mielessään, ihan just niin, kuin ite haluan. Nyt tilalle on tullut, pelko ja tunne, että apua, en mä halua. En mä halua olla yksin vastuussa kaikesta. Asun myös alhaalla, mitä jos joku murhaaja tulee ja oon ihan yksin ja ei oo ees mitään alaovea mistä sen pitäis eka päästä sisälle. Joo ihan oikeesti, mä oon tuohon ajatukseen heränny yöllä sydän hakaten. Tiiän kyllä, että on hyvin, hyvin epätodennäköistä, että hullu viikatemies ilmestyy minun oveni taakse, mielessään vaan murhaamisen ilosta murhata perheeni. Mutta silti pelkään sitä!

Sitten, tämä asunto on ollut kotini 5vuotta. Täällä olen ollut turvassa. Täällä olen parantanut haavani ja kasvanut. Täällä olen tehnyt vääriä päätösiä. Täällä olen ollut rakastunut ja pettynyt. Täällä olen vaihtanut nuorimmalleni viimeiset vaipat, täällä olen lohduttanut heitä. Tämä asunto on suonut minulle lohdun ja turvan. Osasyy siihen on, että Milla asuu vain kivenheiton päästä. Uudesta asunnostani pitää olla jo oikeen keihäänheittäjä vähintäänkin! Nyt on aika sanoa tälle pesälleni hyvästit. Miten surullista. 

Löysin Mirja Sinkkosen artikkelin omasta halusta ja luin sitä mielenkiinnolla ja pohdin, että ehkä minä olen tässä varsinkin viimeisen vuoden aikana sitten huomaamatta kasvanut ja jopa hieman miettinytkin itseäni.

”Meidän on hyväksyttävä se, että muutos ei käy nopeasti. Jos tiettyä käyttäytymismallia on noudatettu vuosia, sen purkaminen ei käy päivässä. Oivallus voi tapahtua hetkessä, mutta kasvu ja kypsyminen voivat ottaa aikaa.– Silti tänään voi ja saa olla uuden elämäni ensimmäinen päivä, Sinkkonen korostaa. Anna itsellesi aikaa muutokseen, mutta ole liikkeessä koko aika.”

Minkälaistahan elämästä nyt tulee? Kaikki on ihan auki, mikään ei ole enää niinkuin ennen. Minäkään en ole niinkuin ennen. Haluan eri asioita. Ennenkaikkea haluan. Huomaan haluavani ja vaativani erilailla kuin ennen. Ennen olin vain hiljaa ja hyväksyin tai tyydyin kaikkeen mitä minulle sanottiin tai käskettiin tehdä. Nykyisin huomaan avaavani suuni ja ilmoittavani vääryyksistä ääneen. Jostain kumman syystä en enää ole se ihminen, joka on vain hiljaa ja hymyilee nätisti. Minä olen nyt yhä useammin se porukan/työpaikan/vanhempainyhdistyksen/harrastuskerhon tyyppi joka sanoo ääneen sen asian mitä varmasti muutkin ajattelee. Jopa miehiltä minä vaadin kunnon käytöstä. En enää halua tehdä asioita heidän ehdoillaan. Mieluummin ilman, kuin olen joku vähäpätöinen tyhmä nainen, jota voi kohdella miten sattuu. Ja ilman olenkin. Ja mitä luultavammin olen muutaman mielestä nipo.

”Sinkkosen mukaan mieli rakentuu kerroksellisesti niin, että kaikki riippuu kaikesta. Ulospäin näytämme itsestämme roolien ja odotusten mukaisen minämme, joka usein vaikuttaa itsenäiseltä ja itsevarmalta. Todellinen minä on kuitenkin jotain, joka on piilossa – usein salattuna meiltä itseltämmekin. Todellinen minä sisältää todelliset tunteemme ja ajatuksemme, myös hädissään olevan ja tarvitsevan puolen. Toisinaan toimimme ulkokuoren varassa, kuten töissä, ja toisinaan taas todellinen minä putkahtaa pintaan tarpeineen, halusimmepa sitä tai emme”

En ole varma pidänkö tästä uudesta minästäni. Se on outo, ihan kuin joku muu mutta samalla niin kuin minä. Tavallaan olen ylpeä siitä kun se vain ihan pokkana sanoo ääneen asian, pelkäämättä mitä muut ajattelee. Jälkeenpäin mietin, oho, sanoinko mä oikeesti noin, ihan vain yllättäen. Se on oikeestaan aika siisti tunne. Mutta olen vasta tutustumassa tähän uuteen minääni. Ilmeisesti sille ei ainakaan ryttyillä :D

”Kuka minä siis olen ja mikä on vapaa tahto? Voinko päästä irti toisten ehdoilla elämisestä?Sinkkonen huomauttaa, että kaiken muutoksen ydin on oikea ja rehellinen havainto itsestämme.– Kenen taskussa minun tahtoni on? Ketä varten minä elän? Sinkkonen neuvoo kysymään itseltään. Itselleen on usein helpointa valehdella ja selitellä asiat parhain päin. Muutos alkaa vasta luopumisesta. Meidän on luovuttava totuuden peittelystä ja myönnettävä itsellemme, että minähän se olen, joka päätän ja sallin.”

 

Merita