Päiväkirja

Mä kuvittelin aina, että mun koti on mukava ja lämmin paikka. Mä kuvittelin, että mun kodissa on elämää, missä kaikki välittävät toisistaan. Mä kuvittelin, että siellä on rento ja kotoisa tunnelma. Siellä olis naurua ja toisten auttamista ja pelleilyä. Mä kuvittelin, että sinne on kaikki tervetulleita, että voi vaan avata oven ja tulla sisään.

Mä kuvittelin, että mä tuun töistä kotiin ja siellä keittiössä istuu kahvilla mun mies ja joku sen kaveri ja lapset leikkii lattialla. Kaikki ovat iloisia kun saavun. Mies koppaa syliin ja miehen kaveri rennosti tuttavallisesti naureskelee.

Ysillä koulussa piti tehdä suunnitelma ja kuvitella oma tuleva perhe ja koti. Olin enemmän kiinnostunut millainen talo minulla olisi. Olin leikannut hienon valkean tiilitalon kuvan pohjapiirustuksineen ja sisustanut talon kauniilla tavaroilla. Tehtävässä oli sivutolkulla kuvia talosta ja sen huonekaluista ja pihasta. Kaunista mutta kylmää. Elloksen mainoksesta olin löytänyt mieheni kuvan ja liimannut sen mukaan. Miehen nimi oli Ari. Myös klassiset kaksi lasta löytyi Elloksen kuvaston sivuilta. Miten kummalliselta tuntuukin nyt. Mitä sitä onkaan kuvitellut ja ajatellut. Todellsiuus on kovin toinen.

En saanut koskaan sitä lämmintä kotia. Sain sen tiilitalon ja sen Elloksen mainokseen sopivan miehen. Lämmin se koti ei ollut. Meille ei saanut tulla. Millakin lakkasi käymästä kylässä, koska ei jaksanut Ellos miehen mulkkoilua. Hän ei halunnut vieraita. Hän halusi, niin en tiedä mitä hän halusi. Olla yksin varmaan.

Kuten tiedämme menetin ne myös. Mikä ei ehkä ei ole hassumpi juttu, koska olen alkanut yhä enemmän kaivata ja arvostaa tuota kuvitelmaa missä koti olisi lämmin paikka. 

Kävin tässä eräänä päivänä hakemassa lapseni kaverin luota. Siellä oli perhe. Siellä istui ihmisiä pöydän ääressä kahvilla. Siellä tuntui se lämmin tunnelma. Niin, enhän minä tiedä mitä se on niiden seinien sisällä silloin kuin paikalla ei ole muita. Tilanne vaan tuntui ja näytti minun kuvitelmaltani.

Miltä se minusta sitten tuntui?  Se tuntui pistona sydämessä, kateellisen kiemurtelevan käärmeen pistona. Se tuntui liikuttumisena heidän lämpimästä kodistaan. Se tuntui surullisuutena, koska minä en koskaan saanut sitä. Se tuntui katkeruutena.

Tiedän, että ei pitäsi ajatella sitä mitä ei saanut vaan elää eteenpäin, koska kaikkihan on vain väliaikaista, kuten Vesku Vain elämää ohjelmassa sanoi.  No, olen päättänyt mennä eteenpäin. Olen vihdoin päättänyt lakata odottamasta mitään sitä oikeaa. En jaksa, koska sitä ei näytä olevan olemassakaan. Joten olen päättänyt elää yksin. Tehdä kaikki yksin. Kyllä se tuntuu hieman surulliselta välillä mutta asia on nyt vain niin ja tosiasioille en voi mitään. 

Olen ostanut ihan oman kodin minulle ja lapsille. YKSIN. Perustan sen lämpimän kotini ihan yksin. Teen parhaani, jotta kodistani tulisi hyvä paikka. Samalla minua pelottaa, että tällä päätöksellä olen sinetöinyt kohtaloni ja en koskaan enää voikkaan saada sellaista perhettä missä on mies ja nainen. Enkä enää koskaan voi saada vauvaa. Kyllä, minulla on vauvakuume. Enkä edelleenkään halua vain ottaa jotakin tyyppiä vaikka olisi kuinka vain siksi, että saisin tämän. Olen yrittänyt kuvitella, että no jos vaikka se tai se, että sehän haluis sitä, mutta ei, en halua niin.  Sitä en tule koskaan tekemään. Tai eihän sitä tietysti koskaan tiedä, kuinka epätoivoiseksi sitä joku kaunis päivä tulee. Tällä hetkellä, en halua sellaista elämää. Keskityn omaan kotiini. Aloitan pakkailemalla rauhassa tavaroitamme. Luen vanhoja vastaan tulevia kirjeitä ja muistiinpanoja ja päiväkirja otteita ja muistelen vanhoja haaveita, suruja, toiveita, elettyä elämää. Ja rakennan uskoa tulevaisuuteen.

 

Merita

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *