Tapaus älä mee

Hmm.. En tiedä mistä tästä tapauksesta sanoisin. Tää on aika normaali, luullakseni. Tää on oikeestaan viimeisin tuttavuuteni. Mielenkiintosia tilanteitä tässäkin. 

Olen viime aikoina liikkunut aika paljon ja usein yksin. Tarkoitan tällä, että ilman Millaa. Enhän minä muuten yksin olisi minnekään lähtenyt. Olin liikkeellä useimmiten työporukalla ja hauskaa oli. Mahtavia naisia. Rohkeita naisia. Ei voi muuta kuin ihmetellä naisten sinnikkyyttä. Millaisista vaikeuksista sitä vain NAINEN voikaan selvitä ja jatkaa elämää eteenpäin. Täytyy ehdottamasti kunnioittaa näitä elämää nähneitä naisia. Malja naiseudelle!

Jollakin tälläisella reissulla tapasin myös hänet. En kiinnittänyt kummempaa huomiota häneen, juttelin hetken ja jatkoin omia menojani. Tällä tavoin  tapasin häntä monta kertaa ikäänkuin ohimennen. Hän sanoi, että olen kummallinen ja erilainen, pysähdyin kuuntelemaan mitä hällä oli sanottavaa ja mietin kotona olenko kummallinen, millä tavalla kummallinen??? Olen sillä tavalla kummallinen hänen mielestään, että en näytä haluavan ketään mutta silti kaikki miehet paikalla haluaisi minut. Tämä oli hänen määritelmänsä, eihän todellisuus oikeasti ole tälläinen. Enkä kuvittele kaikkien haluavan minua. Totta ehkä se, että en halua oikeen ketään. En ole tavannut sellaista kenet haluaisin. ( Joo, lukuunottamatta niitä kahta jotka ei halunnu mua )

No joo, lopulta lähdin kuin lähdinkin tyypin mukaan. Miksi? Koska olin yksinäinen ja halusin,että joku pitää minusta kiinni. Mies ei vaikuttaut sarjamurhaajaltakaan, niin mikäs siinä sitten. Mentiin sen luo. Sillä oli talo, ihan hieno, vähän sotkunen kylläkin. Työpapereita loju vähä siellä sun täällä. Ihmettelen kyllä miten mahtaa tuolla tyylillä pysyä tallessa kaikki kirjanpitoon tarvittavat tositteet. Toisaalta, jos se oli hallittua sotkua, että sotkunkin keskellä jokainen paperi on juuri siellä missä pitääkin ja löydettävissä.

Mulla oli ihan hauskaa miehen luona, kuunneltiin musiikkia ja juteltiin ja se piti musta kiinni, niinku mä halusinki. Sitte aamulla aikaisin päätin hiippailla kotiin. Mähän olin jo saanu mitä halusin. Liikuskelin hiljaa talossa, kengät puin vasta portailla, ettei vain korot kopise ja herätä häntä. Halusin haihtua salaa paikalta. Onnistuin. Pääsin turvallisesti kadulle ja lähdin tarpomaan kotiin päin. Joo, tarpomaan, koska silloin oli satanut lunta, eikä teitä tietenkään ollut aurattu.

Merita! Merita! Vänta! Siis hä, ihan ku joku huutas mua. Käännyn hitaasti ja toivon, että ei, älä heränny! Ja mitä näenkään. HÄN. Hän on juossut perääni. Pelkät boxerit ja kengät jalassa. Aika hassun näköistä. Hän pysähtyy ja seisoo lumi hangessa ja huutaa minulle. Älä mee. Mitä sä oikeen teet? Miks sä lähet tällä tavalla. Tuu nyt takas. Minä huuan takas, että mä meen kotiin, heippa. Tyyppi huutaa, mutta miks, anna nyt mä edes vien sut. Ja minä jankutan, että mutta ku mä haluun kotiin ja haluun kävellä. Tyyppi ei anna periks. Oo kiltti ja anna mun viiä sut kotiin. No okei myönnyn ja kävelen takas.  Siinä siiten odottelen, että tyyppi pukee päälle. Tyyppi vielä yrittää kysyä, että miks mä tein noin. Ai mitä miks? Eikö sitä saa enää kotiin mennä, minä ihmettelen. Ei mulla oo tähän mitään kummempaa syytä, mä ajattelin mennä kotiin. No tyyppi vie mut kotiin, oon hiljaa koko matkan. Mulla ei oo mitään sanottavaa. Sitäpaitsi mua hymyilyttää, ku oli aika sööttiä juosta lumihangessa alusvaatteilla. Mahto naapureilla olla hauskaa, jos joku sattu kattomaan ikkunasta.

No nähtiin tietysti taas uuestaan ja mentiin niille. Tyyppi anto mulle hammasharjan ja sano, että mä ostin tälläsen, että sä et voi yrittää karata ees hammasharjan takia. Kysy vielä, että tarviksä muuta, ettet karkaa. Okei, no kiitos. En kehannu sanoa, että mulla on kyllä aina laukussa oma. No en sitten kehannu ees ajatellakaan karkaamista. Jäin kiltisti aamuun, päivään, iltapäivään. Kunnes lopulta uskaltauduin sanomaan, että mä haluun kotiin. Rajansa se on munki läheisyydenkaipuulla. Liika on liikaa. Raja alkoi oleen jo täynnä, kohta pursuu yli jos en nyt pääse kotiin. Pääsin kotiin. Kaikki meni hyvin.

                                                         ******************************************

Eräänä iltana…

Oltiin yhessä miehen kaa yksissä kotibileissä. Paikalla oli myös tyypin serkku ja sisko ja paljo muuta sakkia. Myös minun tuttujani. Ovi kävi usein ja ihmisiä tuli lisää. Oli aika hauskaa itseasissa. Naisia oli vähän, joten tilannehan on mitä ihanin, kun kaikki miehet haluaa palvella just sua, että sä viihtysit. Koko ajan joku kysyy sulta miten menee, onko hyvä siinä, tarvikko jotain, onko liian kylmä tai kuuma, onko musiikki liian kovalla, mitä musiikkia sä haluisit, haluukko juomista jne. Viihdyn siis loistavasti! Muistan kuitenkin, että olen seuralaisen kanssa ja suon suurimman osan huomiostani hänelle mutta kohteliaisuuden nimissä täytyy toki huomata muitakin. En voi väittää ettenkö nauttisi tilanteesta. 

Ovi avautuu jälleen. Nyysäkäsi. Voi paska! Mitä mä nyt teen? Ai, kato hei Merita säki oot täällä? Joo oon mä, hei vaan sulleki.

Istun vaivautuneena sohvalla ja toivon, että voisin vajota sohvaan ja kadota. En tiedä minne päin katsoa. Istua nökötän katse tiukasti eteenpäin suunnattuna ja mietin, mietin miten tästä selviän. En halua, että Älä mee tajuaa, että mulla on ollu enemmänkin Nyysäkäen kaa. En oo ihan varma tässä vaiheessa haluunko luopua ihan varmasti Nyysäkäestä. Joten istun jäykkänä ja mietin miten voin lähteä paikalta.

Älä mee istahtaa viereeni. Nyysäkäsi istahtaa toiselle puolelle. Voi hitto. Paikan omistaja seisoo baaritiskin takana ja virnuilee minulle. Hän tietää tilanteen. Istun paikallani ja katson eteenpäin. Voi itku. Nyysäkäsi nousee ja menee baaritiskille. Älä mee kysyy, tunneksä tota tyyppii.. Ööööö.. tota, joo kyllä mä tunnen. Älä mee jatkaa, aijaa, se näyttää tykkäävän susta. Aijaa.. Ja silloin Nyysäkäsi tuo minulle juoman. Voi, itku. Kiitos sanon vaan ja nousen itse baaritiskille juttelemaan. Nyysäkäsi tulee viereen, tunneksä ton. Ööö, joo tunnen mä.. 

Sitten ne seuraavan pari tuntii käyttää kilpailemalla keskenään ja minä pysyn kummastakin kaukana. Nyysäkäsi huutaa, hei Merita tuu kattoo, ookko nähny tällästä. Öö…en mä haluu nähä. Tuu nyt kattoo, koita tätä. Niinpä minä kiipeän moottoripyörän selkään. Okei tuntuu kivalta. Älä mee tulee ja nojaa seinään ja katselee. No nousen pyörän päältä ja totean, joo on ihan kiva. Nyysäkäsi jatkaa mullaki on tällänen.. Aha, no kiva juttu. Mun pitää vessaan.

Asun vessassa. Rakkoni on tällä reissulla selvästi pienentynyt, koska ravaan jatkuvasti vessassa ja olen siellä kauan, kauan. En tiedä huomaako kukaan, että olen liian paljon vessassa. Siellä pääsen noista miehistä. Palaan vessasta. Älä mee on vastassa, mä haluisin puhuu sun kaa. Jaa aha. Voi kääk, tuo lause ei koskaan tiedä hyvää. Voiksä puhuu myöhemmin?Eiku nyt. No voi kääk, no sano nyt sitte. No, ku mä, mä tykkään susta. Ahaaa.. No tuota joo, niin mäki susta. No oliko muuta? Olen hermostunut, en halua seisoskella nurkassa. Haluan sinne missä muutkin ihmiset. Ainiin, mitä toi tyyppi sano?? No en ehi miettii tässä nyt mitä se sano.

Älä mee jatkaa, eiku kuuntele mua. Joo, joo kuulen koko ajan. Sitten se alkaa jotenki näyttää oudolta ja kysyn ootko kunnossa, onko joku vika? Joo, kaikki on hyvin.

Sitten, sitten se kaatuu, otan kii, mutta enhän mä jaksa sitä. Se kaatuu kummiski lattialle, mun jalkojen eteen. OHO! Jos mulla olis aikaa, ni mua naurattas, ku hupaisa tilanne, että sain miehen kupsahtamaan. Joo, mutta mua ei naurata. Kyykin siellä, lattialla, että hei. Voi helvetti se on nyt oikeesti maassa. Huuan sen serkkuu, tuu tänne. Auta mua, kato. Serkku vaan kattoo ja mä alan oleen hysteerinen. Huuan paikan isäntää apuun. Ja se tulee, ja ei ota ensin tosissaan, nauraa, että tapoit sitten miehen. Joo niin tein. Auta, soita jonneki, tee jotain. Tuntuu, että aikaa kuluu kauan, oon tajunnu kääntää sen kyljelleki jo. Alan olee hysteerinen ja nauran jo iteki hysteerisenä, että joo tapoin sen. Nyysäkäsi sanoo taustalle, että no se vaan esittää. Mä tuun hysteerisemmäks ja hysteerisemmäks, köökin maassa ja etin puhelinta, pakko soittaa ambulanssi, tai mä oon kohta oikeesti tappanu sen. Sitten mä muistan, että sillä on diabetes. Ahaa, no oisit heti sanonu, paikan isäntä sanoo ja hakee sokeria. Älä mee herää.

Ilta menee aina vaan kummemaksi. Älä mee täytyy saada kotiin, vaikka se onkin jo aivan normaali, mua pelottaa. Vaikka se ite väittää, että kaikki on jo ok ja serkkukin vakuuttelee sitä. Mutta silti haluun lähtee. Pitää soittaa taxi, mulla ei oo akkua. Älä mee antaa puhelimensa, soita tolla. No enhän mä osaa käyttää sitä. Ihan ihmeellinen puhelin. Joten Nyysäkäsi sanoo, että no mä soitan sen taxin. Ok sanon mä. En jaksa enää ajatella mitä kukakin ajattelee. Haluun viiä Älä meen kotiin ja haluun nähä, ne veriarvot, että ne on nyt varmasti niin kuin pitääkin ja sitten mä haluun mennä kotiin.

Taxi tulee. Mutta mitä ihmettä, Nyysäkäsi menee siihen. Jään seisomaan paikalleen, että öö mitäs nyt. Ei tän näin pitäny mennä. Nyysäkäsi avaa ikkunan tuutteko? Öööö.. joo, kyllä me tullaan. No viiään sitten Älä mee kotiin. Nyysäkäsi kysyy tuunko niille. Joo en tuu. Kiitos kyydistä heippa. Meen sisälle kattoo niitä veriarvoja. Ne on ok. Älä mee sanoo, että jäisit tänne. Jostain syystä mä en halua. Mä sain yliannostuksen miehiä, haluun kotiin. Hyvästelen ja lähen. Nyysäkäsi seisoo portailla, että tuuksä? En tuu. Meen kotiin. No anna mä vien sut kotiin. No vie sitte sanon. Niinpä sitten taxi kiertää vielä meiän kautta.

Olen koko yön huolissani. Joten aamulla mun on pakko tehä poikkeus sääntöön ja ihan ite laittaa viestiä Älä meelle ja kysyy, että kai se on elossa vielä. No kaikki oli hyvin. Huh. Olipas jännittävä ilta. Vähä jo liiankin.

                                                      ******************************************

 

No jatkoin samalla tavalla. Näin miestä joskus. Päätin tässä myös, että Nyysäkäsi ei ole minua varten. En karannut enää, jäin kiltisti muutamia kertoja. Sitten yhtenä kertana heräsin hätkähtäen hereille ja en osannut ajatella mitään muuta kuin, että lähe. Lähe kotiin. Lähe nyt, lähe äkkiä. En tiedä miksi. Tunne pakotti minut nousemaan ja hiippailemaan ulos. Tällä kertaa se ei heränny tai ei ainakaan juossut perään. Mä vaan halusin lähtee. En osannut selittää edes itselleni miksi. Tyyppi oli kiva eikä siinä ollut mitään ihmeellisä mielihaluja eikä mitään. Aivan normaali, mukava mies. Mutta mä halusin lähtee kotiin. Niinpä kävelin läpi kaupingin kotiin aamuvarhaisella, oikaisin ruohon poikki,joka kasteli kenkäni ja varpaani.

Mies laittoi myöhemmin päivällä viestiä. Sä sitten lähit taas, miks? Sun kaulakoru jäi tänne. Mitä mä voin sanoo miks mä lähin, koska en tiedä sitä itekään. Mä halusin niin mä lähin. No koska mulla ei ollut tähän järkevää selitystä väitin, että mulla oli jotenki huono olo, että oon varmaan tulossa sairaaks.

Sitten kaikki menikin vielä oudommaksi. Olin Millan kanssa ulkona tanssimassa. Tyyppi tuli sinne, näin sen kaukaa ja mua hymyilytti. Sitte mä tajusin, että mä hymyilen. Mitä mä oikeen hymyilen mä aattelin, lopeta heti komensin itteeni. Tyyppi tuli luokseni halasi hei ja lähti.

Seuraavan kerran näin tyypin taas ulkona. Mua meinas taas hymyilyttää, kun näin sen, mutta tajusin aikaisemmin, ku edellisellä kerralla, että mitä ihmettä mä oikeen hymyilen. Tyyppi tuli ja pussas poskelle, että hei. 

Sinä iltana myös Tapaus z oli ulkona ja oli aina välillä meiän kanssa. Mehän kaikki tunnetaan se muutenkin aika hyvin. Jossain välissä näin, että  Z ja tyyppi oli  juttelemassa keskenään, menin sinne sitte kans. Tyyppi käänty ja lähti. Kummallinen ajattelin. Sitten Z nauraa mulle, että mä sanoin sille, että meillä on näköjään yhteinen tyttöystävä. HÄ?? Sä sanoit mitä?? Mitä sä sellasta sanoit, mee nyt heti sanoo, ettei se oo niin. No mutta mä vaan pelleilin sanoo Z. Ooksä sitte muka kiinnostunu siitä. En tiiä mä sanon, ehkä mä muka oon. EN TIIÄ!  No mä meen sitte kattoo, jos löydän sen. Okei, kiitos.

Ei se nähny sitä. Enkä mäkään. Enää koskaan.

 

Merita