Tapaus heinähattu

”Mä oon kauniinpi kuin kukaan muu.. Mä oon kaikki mitä ennen sä hait..”, siltä musta tuntuu just kun mä makaan sun vierellä. Siinä sä oot. Mun nörtti. Mun ihan väärälläinen mies. Sä oot sellanen nörtin ja boheemin taiteilijan välimuoto. Sä uskot kaikkeen kummalliseen, kuten kohtaloon ja suurempaan voimaan tuolla jossain. Sä uskot, että kaikella on tarkoituksensa, sä uskot hyvään. Siinä sä oot ja katot mua silmiin ja mä tunnun katoavan jonnekin syvälle ja mäkin uskon siihen korkempaan. Mä haluun olla tässä. Enkä mä halua sun edes lähtevän. Mä haluun, että sä jäät. Sä jäätkin. Eikä mua ahista. Sä sait jostakin kaivettua mun herkän puolen esiin. Mä en melkeen tunne mua. Huh. Kaikki ei oo nyt ihan kohillaan mun mailmassa. Mun mailma on pois raiteiltaan. Mä en jaksa esittää vahvaa ja sellasta, joka ei tunne mitään. Ku mä tunnen. Mä tunnen nyt. Mä tunnen niin paljon enkä mä halua sen loppuvan. Näytä mulle lisää sun mailmaa. Mä haluun kuulua siihen. Ja nyt mä kuulun, just nyt mä kuulun sun mailmaan. On vaan me. Ja mä oon ihan lälly ja hempee. Minä! Onnellinen.

 

Tartut taas käteeni ja laskeudut eteeni, mä seison ja hiljaa kuuntelen, sä katsot syvälle silmiin ja hymyilet, sä katsot syvälle silmiin ja suutelet sä katsot silmiin ja valehtelet…Tänään, tänään ajatukset siihen vein..”

 

Niin. Juuri niin. Siis mä vaan kuvittelin, kaikki. Mä vaan luulin ja toivoin. Tyhmä minä. Ihan turhaan tunsin mitään. Ihan turhaan olin kiva ja normaali ja avasin mua. Ihan turhaan mä mitään yritin. Mitä mä siitä sain? Joo, kipeän sydämen. Pienen katkeruuden elämälle ja sille ihme korkeemmalle voimalle, joka antaa mun tuntea ja vie sen sitte pois. Siis tää tyyppi katos. Se hävis kertakaikkiaan. Sitten kerran näin sen ja se tuli halaa ihan, ku oltas eilen nähty just. Mä en voinu, mä olin vihanen, mä vaan menin pois. Koska ei noin voi tehä. No selvis sitten pikkuhiljaa, että sehän polttelee jotaki pilvee. Okei, just. No siitäpä varmaan sitte johtuki kaikki korkeemman voiman uskomiset ja muut. Ehkä se luulee nykyään mua jokski pilviharhaks, etten ees ollutkaan todellinen. Herra heinähattu ja neiti pilviusva. Ihme, että pystyy käymään kummiski töissä. No mitä tähän voi sanoa, hiljaset on pahimpia. Mutta tätä tapausta mä kannan jossaki mussa mukana, se jäi jotenki asumaan. Ehkä, kun mä löysin kumminkin sen mun herkän puolen. En tiedä. Ainakin mä ihan varmasti tällä kertaa tein kaiken ihan oikein, en varmasti tehny mitään väärin. Mä olin läsnä ja paikalla. Mä yritin. Mutta so… Heinät ja ruohot vei voiton minusta. Onhan se sen valinta toki. Elämä on joskus hyvin epäreilua!

 

Syvästi kunnioittaen ja muistaen sitä tunnetta

Merita

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *