Tapaus pullataikina

Tää tapaus on sellanen tapaus, joka aiheutti minulle kaamean morkkiksen. Yleensä en tunne katumusta ja morkkista. En pohdi, mitä tuli tehtyä ja voi, voi. Ei, minä harkitsen jo aikaisemmin onko tapauksessa morkkiksen aineksia ja jos koen, että kadun myöhemmin kierrän kaukaa. Mutta tämä tapaus aiheutti kaamean morkkiksen. Ei ikinä enää!! Ei mitään vastaavaa!

Tyypissä oli kaksi minua kaduttavaa asiaa. Yksi oli se, että tyyppi oli suhteellisen tuttu. Tyyppi oli käynyt joskus kylässä mun ex -perheen talossa. Toinen oli maha.

Tyyppi sattui olemaan paikalla, kun tunsin olevani erityisen yksinäinen ja ehkä hieman surullinen, jotenkin herkkä ja kaipasin olkapäätä. Tuntui hyvältä, kun vierellä oli joku, joka hellästi ymmärsi. Jaa- ymmärsi mitä? No vaistosi sen, että olen yksinäinen pieni keiju. Olin vielä hirveen fiksu ja sanoin etukäteen, että tästä ei sitte tehä mitään suurempaa, tätä ei oo olemassa, tästä ei puhuta, tätä ei muistella, ei viestejä, ei puheluita, ei mitään. Yö, jota ei koskaan ollutkaan. Asia oli kuulemma selvä, hän ymmärsi ja suostui ehtoihini. Okei, no eikai tässä sitten mitään hätää ole.

MUTTA. Maha. Se oli löllö kuin pullataikina. Kuvittelin upottavani nyrkkini siihen, niinkuin äiti opetti vaivaamaan kunnolla pullataikinaa. Suljin silmät ja ajattelin, että ei se haittaa. Ai, ei haittaa! Maha hakkasi minua, tunsin koko ajan mahan, vaikka miten päin yritin olla, niin pullataikina mössö osui minun ihooni. En voinut olla huomaamatta löysää, heiluvaa nahkaa joka lähestyi minua ja pläts. Viimein älysin hoitaa asiat itse, niin että onnistuin välttelemään tätä niin pehmeää ja heiluvaa vararengasta. Ei, se ei oikeastaan ole vararengas, koska sellainen pysyisi paikallaan. Tämä heiluu, se on sämpylätaikinaa. Paistamaton letitetty pullapitko.

Meiju Suvas repii lakanansa ja Antti Tuisku paitansa kaipuussaan ja tuskassaa. Niin minäkin. No en sentään. Hänen poistuessaa seuraavana päivänä, minä revin vain lakanat sängystäni, keräsin vaatteeni lattialta, riuhdoin yöpaidan päältäni ja heitin kaikki roskiin. Kiikutin vielä pussin samantien roskalaatikolle, mieli olisi tehnyt viedä ne samantien kaatopaikalle asti. Suihkussa seisoin tunnin, yrittäen pestä morkkistani pois. Ei auttanut. Muisto mahasta hiipii mieleeni ja haluan sen pois. Auttaisikohan tässä kohtaa purra se käsi poikki? Tai no tässä tapauksessa varmaan aivot, vai missä ne muistot oikein piilottelee? No minä siivosin, siivosin, siivosin, kunnes jotenkin kykenin unohtamaan mahan.

Kuinkas sitten kävikään?? piip-piip. Kännykkä. Voi paska viesti siltä. Ei hemmetti, mähän vielä aamulla toistin kaikki samat lauseet, että ei mitään, ei koskaan mitään tästä tapahtumasta seuraa. Ei tapailla, eikä mitään. Mikä siinä oli niin vaikea ymmärtää? Käytin hyvin selvää suomenkieltä. Vastasin jokaiseen viestiin, mitä ikinä siinä lukikaan, että mähän sanoin, että tämä ei johda mihinkään. Toistin tätä lausetta viikon, kunnes meni perille. Sitten sainkin kuulla olevani itsekäs. Ai, miksi? Koska olin jo etukäteen kertonut ehtoni? 

Tästä tapauksesta ei riittänyt kärsimykseni mahan kanssa ja elinikäinen trauma mahoja kohtaan vaan piti vielä kehittää tekstari-olen paha ihminen-morkkis sen kaiken lisäksi.

En siis suosittele tuttujen tapaamista, miehet eivät ymmärrä puhetta. Jos valitsee pehmeän mahan kannattaa miettiä tarkkaan missä kohti itse on, jotta välttäää maha kauhun! Mikäs siinä, jos joku tykkää ihanista pullataikina mahoista, ni antaa mennä vaan. Minä en tykkää, tiedän sen nyt 🙂

 

Merita

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *