Tapaus The man 2

”Aina kovaa ei ikinä pehmeää, enkeleitä ei meille riitäkään, mene vain mä voin kääntää pään , vaikeaa selittää ja ymmärtää miten toisesta aina jälki jää, mene vaan, sitä mitä koitin sussa koskettaa, tajusin ei oo olemassakaan…”

Puhelin soi, se on hän. Apua, mitä se nyt soittaa, kellohan on vasta vähän yli neljän! Haloo, Tuukko sä tai vaikka Millan kaa kattoo jotaki leffaa? ööö, en mä nyt ehi. Olisko pitänyt mennä? En tiedä. En missään nimessä halua olla yksi lovi lisää vyöhön tai sulka hattuun tai muuten vaan tyhmä ihastunut nainen. Tähän mennessä olin jo ehtinyt huomata ja kuulla, että hän vetää naisia puoleensa kuin kärpäspaperi. Miksi? Hänhän ei ole minkään näköinen, tavallinen kroppa, tavallinen työ, hän on aivan tavallinen.  Minä en halua olla hänelle sanna, Hanna tai sarianna. Minä halusin hänet kokonaan. Päätin siis tehdä niin kuin kaikissa ohjeissa sanotaan, älä ole saatavilla. Okei en ole saatavilla. Kiirettä minulla siis usein. 

Jatkoin tätä kummallista viikonloppu suhdetta the Manin kanssa. Kului vuosi, toinenkin. Juttu ei vaan edennyt minnekään, eikä tyhmä ihastumiseni kadonnut, ei millään, vaikka kaikki temput yritin.  Minä olin tulisesti ihastunut, mutta en uskaltanut sitä näyttää, saatikka sanoa ääneen. Toivoin ihmettä. 

Leffa muuttui romanttisesta draamaksi, Sannat, Hannat ja Sariannat tulivat todeksi. Kyllä, omin silmin näin kaiken. Silmieni edessä hän valitsi jonkun hepsankeikan. Okei ihan sama, en sano mitään. Päätin näyttää, että osaan minäkin kilpailla kanssasi tässä pelissä. ainahan sitä Löytyy Heikkiä, Pekkaa ja Karimattia joille flirttailla. Lakkasin välittämästä. Hänen kotinsa viikonloppuisin oli minun pakopaikkani arjesta, se oli minun salainen maailmani. Paikka jossa olin joku muu. Paikka jossa olin onnellinen ja olin olemassa. 

Soutaa, huopaa, tunteeni vaihtelivat. Vihasin häntä välillä niin paljon, vihasin elämää, miksi aina tällästä paskaa. Välillä unohdin vihaavani häntä, koska hän oli niin ihana, minun mielestäni ja uskottelin itselleni, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Joo, tyhmä, tyhmä nainen. Mutta, kun olihan hän niin ihana, että vaikka sanoi, että ei tule kanssani mökille,vaan menee metsästämään jotakin, mikä lie metsästyskausi olikaan. Olimme vihdoin uskaltautuneet kutsumaan heidät jonnekin, mutta ei niin ei. Mutta, mutta, myöhään, myöhään illalla soi puhelin, se oli hän. Missä se mökki on? Mä oon tulossa, vielä 50 kilometrii, että missä se nyt sitte on? Oih, miten ihanaa, hän ajoi 200km takasin mökille. Olin tyhmä onnellinen nainen, taas. Luulin, että kaikki muuttuisi. Joo, noh ehkä hetkeksi. Hetken tuntui, kun hän olisi välittänyt oikeasti,mutta luultavasti vain tyhmän naisen tyhmää kuvitelmaa kumminkin…

Äkkiä kaikki palasi vanhaan, hiljaisuutta, välillä puhelin soi, minä odotan ja odotan. Päätän unohtaa, hän onkin ihana, unohdan, en unohda. Soutaa, huopaa eestaas minun ajatukseni. Aina kun päätin unohtaa ja pysyä kaukana, hän olikin mielestäni ihana. Kumpikin pelasi samaa typerää peliä joka ei johda minnekään. Lopulta yhtenä juhannuksena uskalsin sanoa, että tämä ei käy, en jaksa, en pysty, ei huvita. Tapasimme vielä muutaman kerran ja myönnän, että en ollut niin ihana niinä kertoina. Pientä riitaahan siitä vain tuli, koska en tuntenut oloani enää hyväksi. Kaikki sitten itsestään vähitellen hiipui ja loppui. Tunteeni haalistuivat ja kuluivat loppuun.Tässä ei auttaneet mitkään naisten lehtien neuvotkaan, hih..  Mutta ikuinen jälki tästä miehestä jäi sieluuni. Hän opetti minut taas rakastamaan. Tiedän miten ihanan kutkuttava se tunne voikaan olla. Enää en tyydy vähempään. Tämä mies päätyi sitten lopulta naiseen, joka on minuakin vanhempi ja jolla on yksi kappale enemmän ”vikoja” kuin minulla. Okei, I lost the game!

 

MERITA

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *