Auttaminen. Avunpyyntö. Siihen liittyvä Vapaaehtoisuus.
Suomalaiset eivät ole kovin hyviä tarjoamaan tai pyytämään apua. Siinä vaiheessa, kun joku erehtyy tekemään jomman kumman ja vieläpä vapaaehtoisesti, katsotaan häntä äittämättä hieman kieroon. Muualla maailmalla tämä toimii aivan eri tavalla.
Kävin tässä hetki sitten kaupassa ja kävelin kauppakassin kanssa kotiin. En asu kaukana isommalta kaupalta, joten matkaa on ehkä kilometrin verran. Olin ahneena ladannut kauppakassini täyteen kaikkea, vieläpä varsin painavaa tavaraa. Koska kassin sangat alkoivat venyä venymistään, näin parhaakseni nostaa kassin syliini, jotteivat sangat katkea. Kantaminen näytti siis varmasti varsin huvittavalta, mutta myös jokseenkin vaikealta. En ollut enää kaukana kotoa, vain korttelin päässä. Ohitseni ajoi auto, jota ajoi keski-ikäinen mies. Mies kääntyi risteyksestä ja parkkeerasi autonsa lähikauppani eteen. Suojatietä ylittäessäni mies huusi minulle kysyäksen, minne asti kannan kassia. Huikkasin olevani menossa kaupan takana olevaan taloon ja pärjääväni hyvin. Hän nyökkäsi merkiksi ja lähti itse ostoksille. Koska itselläni ei ollut pitkä matka enää edessä ja kassin kantaminen ei ollut vaikeaa, en nähnyt tarpeelliseksi ottaa apua vastaan. Kuitenkin, jos avun saaminen olisi tuntunut tarpeelliselta, olisin epäröimättä ottanut sen vastaan.
Näin asian kerrottuna, ei se kuulosta isolta asialta. Mies vain kysyi kysymyksen, johon minä vastasin. Sitä ei kuitenkaan voi pitää itsestäänselvyytenä, saatika jokapäiväisenä. Itse asiassa, en edes muista, koska minulle täysin tuntematon ihminen olisi tarjonnut samalla tavalla apua. Siis Suomessa. Muistan kyllä monena kertana saaneeni tuntemattomilta apua lentokentillä ja ulkomailla asuessani tai matkustellessani. Suomessa auttamisen kulttuuri on vain aivan erilaista. Toisen lähelle ei voi mennä, saatika puhua tai tarjota apua, koska silloin mennään henkilökohtaisen alueen sisäpuolelle. Aivan kamalaa. Tai oikeastaan erittäin huvittavaa. Avun pyytäminen taas olisi varmastikin miljoona kertaa vaikeampaa, kun kyseessä olisi täysin tuntematon ihminen. Olen itse ainakin huomannut, että jo tutuilta ja läheisiltä on vaikea pyytää apua, saatika jos kyseessä olisi itselle tuntematon.
Mielestäni olisi mahtavaa, jos suomalaiset osaisivat adoptoida tämän auttamiskulttuurin muualta maailmalta. Olisi kiva tietää, että apua on saatavilla sitä kysyessä tai, että sitä joku saattaisi jopa tarjotakin. Ehkä Suomessa juuri edellä mainitun takia tarjotaankin enemmän apua, kun kysytään.
Koska olen matkustellut jonkin verran sekä asunut ulkomailla, koen omaavani paljon matalamman kynnyksen näihin kahteen asiaan. Koen myös ihmisten katsovan minua toisinaan kieroon tämän vuoksi. Sitä en kyllä ymmärrä. Luulisi elämän olevan muidenkin mielestä helpompaa, kun nuo tavat omaksuisi. Suomalaiset kokevat kuitenkin tärkeämmäksi omata asenteen ”minä pärjään itse” ja ”en tarvitse apua”. Siltikin monen elämä näyttää hankalalta ja apu varmasti olisi tarpeen. Kynnykset molempiin ovat kuitenkin liian suuret.
Koittakaa ihmiset opetella avun antamista ja vastaanottamista, sillä elämä tulee olemaan paljon helpompaa. Kyllä, joku saattaa katsoa sinua kieroon. Mitä sitten? Elämäsi ei siitä kaadu ja joku voi saada todella hyvän mielen siitä pienestä eleestä. Takanapäin oleva paha päivä saattaakin yhtäkkiä muuttua aivan mahtavaksi juuri sinun tekemäsi eleen vuoksi. Muistakaa myös vastaanottaa se apu, jota tarjotaan, silloin kun sitä tarvitsette.
Tuon kyseisen päivän kohokohtani oli tuo avun tarjoaminen. Minulle tuli erittäin hyvä mieli miehen pienestä, mutta kuitenkin niin suuresta teosta.
Auttakkaa ja vastaanottakaa apua! Se on voimavara.
-H
