Hyvästit. Jäähyväiset. Nähdään pian.

Mikään yllämainituista, ei ole ikinä helppoa. Varsinkaan jos kyse on pidemmästä ajasta ja taas nähtäisiin. Saatika, jos ei enää nähdä.

Olen tänä vuonna joutunut sanomaan lopulliset hyvästit uskollisesti palvelleelle vanhuskoiralle. Koira oli vanhempieni, mutta kasvoin yhdessä yläasteelta asti hänen kanssaan. Suloinen, pehmeä luonteinen ja ystävällisimmin katsova koira. Haukkuessaan, oli haukulle tarkoitus. Muutoin hän ei ääntään pahemmin avannut. Viimeisinä päivinään hän kuitenkin selvästi tahtoi huomiota ja herkkuja, jolloin ääni avautui entistä useammin. Hänelle tämä suotiin. Koira on nyt paremmassa paikassa, ilman kipuja. Se ei kuitenkaan poista ikävää. Lohduttaa vain, ettei hän enää kärsi. 

Hyvästit joudun jättämään tällä viikolla myös pikkusiskolleni. En kuitenkaan pysyviä, vaan hieman pidemmät nähdään pian. Hän lähtee vaihto-oppilaaksi maapallon toiselle puolelle. Vuodeksi. On hienoa nähdä, kuinka hän seuraa omissa jäljissäni. Kuinka rohkea hän onkaan. Auttamattakin itselle nousee kysymys siitä, kuinka silloin joskus itse oli niin avoin kaikelle. Olen toki vieläkin. Tuolloin se oli jotain aivan erilaista kuitenkin, aivan eri mittakaavassa. Asian tällä puolella en ole ollut, enkä tuolloin ymmärtänytkään, kuinka kova ikävä läheisilläni oli jo ennen kuin lentokoneeseen edes nousin. Sitä, kuinka ylpeitä he minusta olivat. Niin ainakin tunnen itse tällä hetkellä siskoani kohtaan. 

Hyvästit ovat aina vaikeita, pituudesta välittämättä. Saattaa olla, että pienikin aika tuntuu suurelta ja päinvastoin. Se riippuu paljon siitä, kenelle ne sanotaan ja kuka ne sanoo. Onneksi ne eivät aina ole pysyviä.

Nauttikaa läheisistänne. Koskaan ei tedä, milloin hyvästit tulevat eteen.

-H