Sinne, tänne ja tonne

Mietteitä arjessa

Kiire. Nykyään arki ja loma on aikataulutettu. Ei, en puhu itsestäni vaan pikemminkin lähipiirissä olevista ihmisistä. Koska heidän päivänsä ovat melkein minuutilleen aikataulutettu, tuntuu välillä, että omatkin pitäisi olla. Tämä ahdistaa. Ainainen kiire ahdistaa. Miksi nykypäivänä ei vain osata olla? Jos ollaan kotona, niin silloinkin pitää tehdä jotain. Televisio on päällä, tietokoneen näytöstä kuultaa valo ja radiosta kuuluu musiikki. Puhelin on kädessä. Missä on hiljaisuus? 

Kumppanin kanssa ei osata enää vain jutella. Katsotaan televisiota samaan aikaan tai näprätään puhelinta.Ystävien kanssa kahvitellessa puhelin on vahvasti läsnä. Missä on aito läsnäolo? Minne on hävinnyt rentoutuminen? Nyt puhun oikeasta rentoutumisesta, enkä siitä, että vapaapäivänä tehdään sitä, tätä ja tota, ja mennään sinne, tänne ja tonne. Tukka putkella juostaan paikasta toiseen. Se ei ole rentoutumista, siitä huokuu kiire. Miksi vapaapäivänä pitäisi olla kiire? Ymmärrän, että asioita pitää saada tehtyä, mutta voisiko ajatella pyhittävänsä vaikka vain päivän viikossa ihan vain olemiselle. Jos vaikka työpäivänä tekisi niitä tarvittavia asioita, olisi sitten sitä vapaata niinä vapaapäivinä.

Itse en aikatauluta vapaa-aikaani. Kuitenkin huomaan vapaapäivinäni tekeväni kaikkea. Puuhastelen kaikenlaista pitkin päivää, toisinaan osaan kuitenkin myös olla. Pidän suunnitelusta. Rakastan suunnitella elämääni pidemmälle. Haluan tietää, mitä teen ensi kuussa. Kuitenkaan, se ei tarkoita, että minulla pitäisi olla koko kuukausi ennalta suunniteltuna. Päinvastoin. On ihanaa, että tulee ekstemporee matkoja ja tekemisiä. 

Eniten kuitenkin häiritsee se, ettei ihmisiä osata enää aidosti kohdata, sillä on kiire. Ei ole aikaa pysähtyä aidosti kysymään ja kuuntelemaan, miten toisella menee. Ei ole aikaa, koska se aika olisi muusta pois. Esimerkiksi siitä kaupassa käynnistä, joka tehdään kauppalista toisessa ja puhelin toisessa kädessä samalla juosten ja ostoskärryjä työntäen. Saatetaan jollekin tutulle nopeasti huikata moi, ennen kuin jo kadotaan kulman taakse ja seuraavaan hyllyväliin, jotta varmasti ei menisi kaupassa liikaa aikaa. Kerta niitä tuttujakin on liikenteessä. Harvoin kaupassa näkee kenenkään rauhakseen menevän. Kuvaukseni on toki kärjistetty, mutta ei siellä turhia haahuilla. Lapset hidastavat aikuisten matkaa ja voi, kuinka se voikaan ottaa pannuun. Miksi emme enää osaa elää? Missä on elämästä nauttiminen? Katsokaa joskus pientä vastaantulevaa lasta, jolle kaikki maailmassa on niin ihmeellistä ja, kuinka hän ilahtuu siitä, kun tervehdit häntä. Voi sitä ilon ja riemun määrää, mikä sieltä tulee. Lapsista pitäisi ottaa kaikkien mallia.

Elämää ei ole tarkoitettu läpi juostavaksi vaan nautittavaksi.

-H

Kommentit

Anniina Tarasova

Oot ihan oikeassa, oon miettinyt tota paljon itsekin. Ja sit kuitenkin tajuaa jossain vaiheessa, että maanisesti selaa instaa tai twitteriä, vaikka ajatteli ihan vaan hetken olla. Jostain syystä Pietarin ruuuhkaiset metrot, joissa tärkeintä on keskittyä pystyssä (tai hereillä) pysymiseen, on jotenkin helpompi hetken rauhoittua. Vaikka moni siellä lukee kirjoja tai lehtiä matkatessaan, tykkään itse vain olla ja huojua kolahtelevassa metrossa.

https://www.anniinatarasova.fi/blogi/pietarin-metrossa

Mietteitä arjessa

Niinpä. Miten voikin olla, että silloin, kun olisi se hiljainen hetki ja aikaa istua rauhassa, tulee sitä puhelinta selailtua. Nykypäivänä se rauhoittuminen tuntuu vain olevan työn ja tuskan takana. Opettelemalla siihen, se helpottuu kuitenkin ja ajanmyötä tulee jo itsestään. Jokainen myös löytää sen oman hetken ja tavan rauhoittua ja onkin hienoa, että vaikka se itselläsi onkin ruuhkainen metro, olet sellaisen paikan löytänyt. 

Kommentoi