Niin kipeä aihe itselleni, mutta kirjoittamisen arvoinen silti. Ajattelin vihdoin yrittää jakaa kokemuksia ja tuntemuksia omasta lapsettomuudestani, lapsettomuushoidoista sekä siitä miltä se arjessa tuntuu. Ajatukseni pyörivät päivittäin aiheen ympärillä, eikä niitä ajatuksia pääse pakoon mitenkään. Ne muuttavat muotoaan, mutta satuttavat aina yhtä paljon. On hetkiä kun voisin keskustella aiheesta lähes loputtomiin ja hetkiä kun en pysty tai halua edes sivuta tätä aihetta.

Olen lähes aina unelmoinut saavani lapsia; olla äiti, vaikka alakoulun kolmannella luokalla kirjoitinkin äidinkielen aineessa, etten halua lapsia. Muistan parikymppisenä kohdanneeni kysymyksiä perheenperustamisesta ja milloin se olisi ajankohtaista. Tuolloin se oli vielä äärettömän ahdistava ajatus, vaikka tiesinkin perheen haluavani. Se oli luultavasti sitä aikaa kun puhutaan, ettei ole vielä valmis vanhemmaksi. Muutamia vuosia myöhemmin kohtasin vauvakuumeen, jonka seurauksena myös pitkä parisuhteeni hajosi. Voimakas vauvakuumeeni sai minut painostamaan toista niin, ettei toinen enää tiennyt mitä haluaa tai haluaako edes perhettä. Päätin lähteä suhteesta, koska tiesin itse haluavani vanhemmaksi. Elin elämääni vuosia enemmän tai vähemmän huonoissa ihmissuhteissa, sokeasti vain unelmaani tavoitellen, välittämättä siitä kuinka putosin kerta toisensa jälkeen korkealta ja kovaa. Kaikkien niiden kokemusten jälkeen olin toisinaann niin rikki ja epätoivoinen, että mielessäni kävi ”hankkia lapsi” yksin. Toisaalta olin myös niin täynnä vihaa, katkeruutta ja pettymystä, että sivuutin lapsihaaveeni ja lopulta uskoin haluavani elää ilman miestä sekä ilman lapsia. Pian alkaessani toipumaan ensimmäistä kertaa masennuksestani tuli elämääni ihminen, jonka kanssa kuitenkin unelmat palasivat ja aloin niihin uskoa jälleen.

Haaveeni perheen perustamisen mahdollisuudesta alkoi tuntua todelliselta ja mahdolliselta myös täyttää tämän ihmisen kanssa. Meillä tuntui olevan yhdenmukaiset ajatukset, toiveet ja arvot unelmista sekä niiden täyttämisistä. Päätimme antaa lapselle mahdollisuuden tulla ja jätimme ehkäisyn pois. Olin vuosia käyttänyt hormonaalista ehkäisyä ja tiesin heti alkujaan, että jo kuukautiskiertoni tasaantumiseen saattaisi mennä tovi aikaa, eikä raskautuminen välttämättä onnistuisi lähi kuukausina. Olin sinut asian kanssa ensimmäisen puolen vuoden ajan, kun raskautuminen ei onnistunut. Puolen vuoden jälkeen kuitenkin alkoivat pelkoni heräämään siitä, ettei kaikki ole kunnossa, muttei tutkimuksiin ollut vielä mahdollista tai tarvetta hakeutua kun vuosi ei ollut täynnä ehkäisyn poisjättämisestä. Vuosi tuli tuloksetta täyteen raskaututmatta tai edes ovulaatiota löytämättä, jonka seurauksena hakeuduimme julkisen tahon lapsettomuuspoliklinikalle tutkimuksiin. Muistan sen päivän yhä kuin eilisen. Jokseenkin helpottavaa päästä vihdoin asioissa eteenpäin, saada hoitoa ja lisätä mahdollisuuksia raskautua. Lähtiessämme kuitenkin murruin täysin ja itkin koko kotimatkan. Itkin ja murehdin myös koko illan, vaikkei tutkimustulokset poissulkeneetkaan raskautta. Syyt siihen, etten ollut raskautunut, johtuivat ovulaatiohäiriöstäni. Syyllistin itseäni tuolloin kaikesta ja vielä useasti lapsettomuushoitojen aikanakin, vaikka se oli tarpeetonta. Ovulaatiohäiriöstäni johtuen kuukautiskieroni on pitkä, epäsäännöllinen eikä ovulaatiota tapahdu välttämättä lainkaan. Tätä alettiin hoitamaan kevyin hoitotoimenpitein hormonaalisesti. Lääketieteellisesti kevyt hoitomuoto, mutta henkisesti erittäinkin raskasta.

Mahdollisuus onneen vai retki helvettiin?

Alkujärkytyksestä selvittyäni, aloin uskoa mahdollisuuteemme tulla vanhemmiksi. Olin toiveikas ja luottavainen onnistumiseemme, kun vihdoin kiertoni tasaantui ja plussasin ovulaatiotestin kuukausittain. Eihän se helppoa ja mielekästä ollut, kun kaikki oli lähinnä pelkkää suorittamista. Kuukautisten alkaessa alkoi lasku siitä, minä päivinä syödään hormoneja, siitä päivien laskeminen ovulaatioon, oikean ajankohdan ajoittaminen ja lopuksi odottelu joko kuukautisten alkamiseen tai raskauden alkamiseen. Yhtä laskemista ja odottelua lähinnä, kaikkine pettymyksineen kerta toisensa jälkeen. Puolen vuoden ajan oli suunniteltu tätä hoitomuotoa; ovulaatioinduktiota, kunnes siirtyisimme eteenpäin. Viiden kuukauden jälkeen tein positiivisen raskaustestin, enkä ollut uskoa sitä todeksi. Olin jokseenkin onnesta sekaisin, mutten uskaltanut kuitenkaan luottaa raskauden kestävyyteen tai todellisuuteen. Tein ehkä kahdeksan raskaustestiä, uskoakseni sen näyttävän todella positiivista tai ennenkuin uskalsin ottaa yhteyttä lapsettomuuspoliklinikalle. Lapsettomuushoidoilla raskautuessa otetaan verinäyte positiivisen testin jälkeen, johon sain myös lähetteen. Kävin antamassa näytteen pian ja uutiset olivat huolta herättäviä. Raskaushormonin; HCG:n arvo oli liian matala suhteessa raskauden kestoon. En saanut kovinkaan kattavia syitä tälle poliklinikalta, tai mihin se saattaisi viitata, vain ohjeistuksen käydä viikon päästä antamassa uuden näytteen. Olin huolesta sekaisin, kun syinä saattoi olla mm. keskenmeno tai biokemiallinen raskaus. Paria päivää myöhemmin alkoivatkin kovat kivut ja runsas vuoto, eikä raskaus jatkunut. Kävin verikokeissa vielä kahdesti tai kolmesti, jolla seurattiin arvon nollautumista. Olin pettynyt ja surullinen luonnollisesti. Syyllistin itseäni entisestäni ja aloin voida huonosti henkisesti. Aloin voida niin huonosti, että päätimme ottaa tauon hoidoista. Tunsin masennukseni palaavan, mutten uskaltanut tai halunnut sitä myöntää. Emme pystyneet keskustelemaan lapsettomuudesta yhdessä juuri lainkaan, käsittelimme sitä molemmat tavallamme, surimme itseksemme, mutta riitelimme aiheesta sitäkin enemmän ja toisiamme satuttaen. Unelma, jonka piti yhdistää meitä saikin meistä toistemme pahimmat vihamiehet. Pelkäsin myöntää ja kohdata masennukseni erinäisistä syistä. Pelkäsin luottaa saadakseni tukea tai ymmärrystä, hakeutua hoitoon jälleen, lääkityksen uudelleenaloitusta ja mahdollisuutta enää jatkaa lapsettomuushoitoja. Aiheellisia pelkoja, mutta turhia lopulta. Hakeuduin pitkän taistelun jälkeen psykiatrisenpoliklinikan asiakkaaksi, josta sain aivan suunnattoman hyvää palvelua ja tarvittavaa apua ongelmiini. Kävin viikoittain keskustelemassa psykologin kanssa ja satunnaisesti lääkärin vastaanotolla. Suostuin pahimmasta toivuttuani myös ottamaan vastaan lähetteen psykoterapiaan, josta olen tänä päivänä kiitollisempi kuin koskaan. Mikään näistä ei estänyt meitä jatkamasta lapsettomuushoitoja, ei edes lääkitys, jonka pelkäsin haittaavan hoitojen jatkumista tai onnistumista.

Olin saanut jälleen itseäni parempaan kuntoon ja päätimme jatkaa hoitoja. Kävimme tekemässä uuden hoitosuunnitelman, jolla etenisimme jatkossa ja inseminaatiohoidot olivat edessäpäin. Olin saanut voimia tauon aikana, luottavaisempi onnistumiseemme, vaikkakin olin taas kierron vaiheiden laskemisen ja päivämäärien oravanpyörässä. Kuukautisten alkaessa, alkoi jälleen laskut päivistä, jolloin tuli syödä hormoneja, seurantakäynnit lapsettomuuspoliklinikalla munasolujen määrästä ja koosta, päivien laskut ovulaatioon sekä päivien lasku lopputulokseen. Olen ollut hyvinkin avoin hoidoista ja niiden vaiheista tämän kaiken keskellä, kuullut yhtä ja toista neuvoa tai lohtua aiheeseen. Pelkkää hyvää niillä on jokainen halunnut varmasti tarkoittaa, mutta tahtomattaan saanut ärtymään ja kuulostamaan asiat jokseenkin syyllistäviltä. Mieleenpainuvimmista kommenteista esimerkkinä ne kommentit, jotka liittyvät turhaan murehtimiseen, väkisin yrittämiseen ja stressaamiseen. Totta jokainen sana, mutta mahdotonta on olla asiaa ajattelematta, kun hoidot vaativat jatkuvaa laskemista ja kierron seuraamista. En pysty edes yhden käden sormilla laskemaan kertoja, kun olen saanut ”hyviä neuvoja” hoitojen aikana, siitä kuinka olisi järkevämpää elää tai toimia ja kertoja kun mieleni olisi tehnyt todella työntää ne neuvot jonnekin syvälle, mistä sitten tulivatkin. Kävimme kaikki kolme suunniteltua inseminaatioita onnistumatta raskautumaan ja monista haasteista huolimatta yritimme tätäkin hoitomuotoa. Olimme taas uuden hoitosuunnitelman jonossa, johon emme kuitenkaan enää ehtineet, kun kaikki särkyi. Olimme ajatuneet parisuhteessamme kriisiin, josta emme selvinneet.

Inseminaatiohoitojen jälkeen ja IVF (koeputkihedelmöitys) hoitojonossa ollessamme aloin kokemaan suhteessamme epätasa-arvoa unelmiemme täyttämisen suhteen. Toivoin saavani ajatuksiani toisaalle lapsettomuushoidoista, lapsettomuuden tuskasta ja masennuksesta tähtäämällä unelmiin, joista voi tehdä totta tahtomalla ja tekemällä. Tärkeysjärjestys tai yhtenevyys unelmien suhteen ei ollut kuitenkaan enää yhteinen tavoite ja usko niiden täyttymiseen rikkoutui kohdallani. Turhia lupauksia, epämääräisiä aikamääreitä ja -tavotteita, epäluottamusta ja epäkunnioittavaa käytöstä kaikkineen, joka ajoi päätökseeni yrittää saavuttaa ne kaikki unelmat vielä joskus vaikka se tarkottaisi eroa. Päätös luopua kaikesta ei syntynyt hetkessä, viikossa tai kuukaudessa. Se teki kipeää luovuttaa ja vielä kipeämpää tekee yhä se ajatus, etten ehkä koskaan voi saavuttaa suurinta unelmaani; tulla äidiksi. Ikäkriisiä en ole koskaan vielä kokenut, mutta tässä suhteessa koen suunnatonta pelkoa siitä, etten pysty lapsihaaveestani tekemään totta iän tullessa vastaan. En pysty unohtamaan asiaa päiväksikään, mutta pystyn elämään ajatuksen kanssa paremmin. Omien kokemusteni pohjalta lapsettomuushoidot olivat siis tuskaisa retki helvettiin, josta aion selvitä ajan kanssa.

Hetkiä ja tilanteita lapsettomana.

Kolmeen vuoteen mahtuu litroittain lohduttomia kyyneleitä, sydäntäsärkeviä hetkiä nähdä vanhemmuutta sivusta, purkeittain luontaistuotteita ja ruokia, joilla vaikuttaa raskautumiseen, monia kymmeniä valvottuja öitä surren, satoja euroja tuloksettomiin lapsettomuushoitoihin ja lääkkeisiin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin siitä mitenkään hyötymättä.

Muistan naiivisti ajatelleeni, kuinka lapsia hankitaan. Todellisuus oli kuitenkin raaempi kuin osasin odottaa. Hormonit tekivät minusta ihmishirviön, jota oli vaikea ymmärtää. En ymmärtänyt tai hallinnut itse itseäni, enkä myöskään voinut vaatia sitä toiselta. Kaikki lapsettomuuden ja lapsettomuushoitojen paineet vaikuttivat mieleeni valtavin tunteenpurkauksin, joista tuntui mahdottomalta selvitä. Hetkessä olin toiveikas ja vahva, toisena surullinen ja niin rikki, kaikkea itkien. Koin katkeruutta ja vihaa itseäni sekä muita ihmisiä kohtaan, sitä peitellen ja häpeillen, joskus myös aggressiivisesti tunteitani purkaen. Olin kadottanut itseni täysin. Toivoin lasta niin suunnattomasti, että tein kaikkeni onnistuaksemme siinä, kohdaten vaikeita ja epämiellyttäviäkin tilanteita väkisin.

Mainitsin jo aiemminkin olleeni erittäin avoin koko tämän lapsettomuuskriisin keskellä, kaikesta siihen liittyvästä, siitä kun aloitimme yrittämisen, alkaessamme hoidot, sen vaiheista ja kaikista tuntemuksista, joita se herättää. Joskus se on ollut helpottavaa puhua kaikesta avoimesti, kun taas toisinaan se on tuntunut kääntyneen itseäni vastaan. Uskoin niin vahavasti ja hyväuskoisesti alkujaan siihen kuinka lapsi toisiaan hankitaan. Otin vastaan vauva-aikaan tarvittavia tarvikkeita läheiseltäni perheeltä, heidän halutessaan niistä eroon. Uskoin niille olevan pian käyttöä meillä. Vuoden päivät ne meillä viihtyivät, jonka jälkeen päätin niistä luopua suunnattoman ahdistuksen ja surun seurauksena. Lapsettomuushoitojen myötä liityin vertaistukiryhmään, josta uskoin saavani tukea tuskaani. Huomasin, etten ollut niin yksin tuntemusteni kanssa, kuin olin olettanut. Lapsettomuus vaikutti olevan haaste myös monelle muulle ja aihe josta puhutaan vähän. Ajan myötä poistin itseni ryhmästä, kokien sen lisäävän pahaa oloani tai sen enää vastaamatta tarpeitani. Olen osallistunut tapahtumiin ja vastannut kutsuihin, joista olen tiennyt aiheutuvan itselleni surua, koska tiedän etten voi paeta todellisuutta. Ahdistavimpia ovat tapahtumat, joihin liittyvät vanhemmuus, perhe ja lapset. Näissä hetkissä suurin energiani on mennyt tahtomattani lähinnä teennäisen hymyn säilyttämisessä, kun vanhemmat ylpeänä kertovat lapsistaan tai itkua pidätellen kun lapsi kutsuu äitiä tai isää. Ei ole yhtä tai kahta kertaa, kun en ole siihen kyennyt, joutunut poistumaan itkeäkseni salaa, lohduttamaan itseäni ja siistimään kasvoni jatkaakseni taas teennäisen hymyni kanssa. Kuulostaa katkeruudelta ja kateudelta, mutta todellisuudessa sillä ei ole mitään tekemistä siinä surussa, jota kokee lapsettomuuden myötä. Olen myös tällä lapsettomuudenhetkelläni nähnyt ja kuullut lukuisia raskausuutisia, sivusta seurannut monta odotusta, mutten tiedä selviääkö niistä koskaan niin, ettei se nostaisi surua omasta; ehkä ikuisesta lapsettomuudesta. Tämäkin saa minut kuulostamaan katkeralta ja kateelliselta, mutta ennemmin koen sen itse suruna ja pelkona, etten ehkä itse niitä tule kokemaan koskaan.  Tunteet lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta surusta muuttavat muotoaan, muttei koskaan unohdu. Ne helpottavat, niitä on oppinut käsittelemään ja kohtaamaan. On vain luotettava elämään ja sen ihmeellisyyteen vaikeinakin hetkinä, silloinkin kun sosiaalinen media yms. muistuttavat siitä mitä en ole voinut saada tai ehkä tule koskaan kokemaan. Aina ei ole ollut helppoa avata puhelimelta erinäisiä sovelluksia, kun tavalla tai toisella sivuille nousee mainoksia tai juttuja aiheista: raskaus, vanhemmuus jne., jotka ovat herkistäneet kyyneliin saakka.

Tässä hetkessä.

Lapsettomuus ja siihen liittyvät tuntemukset todella muuttavat muotoaan ajan myötä. Siihen liittyvä suru ei koskaan helpota, mutta se saa ajattelemaan asioita toisin ja oppimaan itsestään paljon. Se tekee vahvemmaksi ja määrätietoisemmaksi sekä opettaa arvostamaan oman elämän muita hetkiä ja ihmisiä enemmän. Kaikki ei näytä enää yhtä mustavalkoiselta ja on helpompi ymmärtää muita, ennen kuin jakaa mielipiteitään tai ajatuksiaan. Ne hetket, kun on halunnut paeta kaikkea lapsiin liittyvää, olla kuulematta raskausuutisia tai odottamisen vaiheita tai kun ei ole nähnyt elämällään mitään tarkoitusta ilman vanhemmuutta, tuntuu tässä hetkessä dramaattisilta ja lievästi sanottuna ylireagoinnilta. Siinä hetkessä ne ovat tuntuneet kuitenkin juuri niin vaikeilta kuin kuvitella saattaa, kuinka niitä olen kuvaillut ja tehneet minusta rikkinäisen. Ajatus siitä, etten ehkä tule koskaan äidiksi, satuttaa ja pelottaa edelleen lähes päivittäin. En halua antaa sille ajatukselle kuitenkaan mahdollisuutta viedä mennessään vaan keskittyä tähän hetkeen ja opetella antamaan aikaa itselleni sekä tulevaisuudelle. Olen huomannut, ettei kaikkia unelmiaan voi täyttää väkisin tai kiirehtien. Niiden täytyy antaa tapahtua omalla sopivalla hetkellään, niille on aikansa ja hetkensä. Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen elämääni tässä hetkessä, sellaisena kuin se nyt on. Kyllä! Aika parantaa haavoja, vaikken siihen jokin aika sitten halunnutkaan uskoa.

Lopuksi haluaisin muistuttaa jälleen lukijoitani ja seuraajiani siitä, ettei kirjoitusteni tarkoitus ole mustamaalata, juoruta, ilkeillä tai laittaa sanoja toisten suuhun. Kaikki mielipiteeni ja ajatukseni ovat omia tuntemuksiani tilanteista tai asioista, kuinka ne olen itse kokenut ja tulkinnut, kun muuta vaihtoehtoa ei ole ollut tai annettu. Päätin myös itse toteuttaa omia unelmiani, joihin blogini lukeutuu. Halusin tehdä blogin erityisesti minusta, elämästäni ja ajatuksistani. Sen kirjoittaminen ja työstäminen valitettavasti vaatii toisinaan viittaamista menneisiin tapahtumiin ja henkilöihin, muttei niiden tarkoitusperä ole antaa mitään mielikuvaa muista ihmisistä. Tarkoitukseni ovat lähinnä antaa ajattelemisen aihetta ja näkökulmia sille, etteivät asiat todella ole niin yksiselitteisiä tai mustavalkoisia kuin kuvittelisi. Mielipiteitä, ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia ja tarinoita on juuri niin monta, kuin on kertojiakin.

-Tiina-

Mielessäni on ollut kaksi aihetta, joista olen halunnut kirjoittaa lähiaikoina. Lapsettomuus ja alkoholi. Ajattelin niistä toisen olevan päivitykseni nyt, mutta päätin siirtää niistä kirjoittamista. Luonnollisesti ne herättävät itsessäni paljon negatiivisia ja surullisia tunteita. Mieleni on kuitenkin avoin, keveä ja iloinen juuri nyt, jonka haluan mieluummin jakaa näiden sijaan. Ei ole erityistä tai yksittäistä syytä, joka saa minut tuntemaan näin, mutta totta taitaa olla sanonta: ”On luovuttava vanhasta, jotta voi tehdä tilaa uudelle.”. Olen tehnyt raskaita, hyviä ja huonoja päätöksiä, joilla on seurauksensa. En kadu yhtäkään päätöstäni. Nyt vain opettelen elämään niiden kanssa, kuten kuuluukin tehdä. Vaikka edellisellä viikolla olin surun murtama hakiessani viimeisiä tavaroitani, koin sen myös tuovan helpotusta. Vihdoin kaikki on loppu ja voin aloittaa alusta tekemällä itse itseni onnelliseksi. En tarvitse itseni onnelliseksi tekemiseen toista osapuolta, vaan asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Keskustelimme viime viikolla terapiassani paljonkin blogini sisällöstä ja siitä mitä olen kirjoittanut tai kokenut. Itkin menneitä, nauroimme yhdessä sille kuinka olen uskaltanut tehdä rohkeita sekä hassuja juttuja ja sain taas isot rohkaisut sille, että olen riittävä ja täydellinen juuri tällaisena. Rinnallani seisoo lopulta kuitenkin ne, jotka hyväksyvät minut tällaisena kuin olen. Olen viimein hyväksynyt sen, ettei menneitä voi muuttaa, opettelen elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä, eikä huomista kannata turhaan murehtia.

Tavoitteena oma hyvinvointi.

Tein viime viikolla raskaan päätöksen luopua siteestäni exäni koiraan lopullisesti. Niin ihana ja tärkeä kun koira itselleni onkaan, en kestä jälkipyykkiä, joka jokaisen hoitokerran jälkeen seuraa itseäni. En yksinkertaisesti vain kestä, joten on pakko luopua itselle haitallisista asioista jälleen! Uskon, että hänkin pärjää ilman minua ja toiselta löytyy ihminen sen tehtävän täyttöön kyllä. En jaksa energiaani siihen enää tuhlata. Siihenkin olen liian väsynyt! Tämä tekee minusta toisten silmissä julman, epäkypsän ja itsekkään ihmisen. Olkoon jokaisella siihen mielipiteeseensä jälleen oikeutensa, mutta muistutan myös uudelleen siitä, kuinka näissä tarinoissa on kaksi tarinaa ja kaksi kertojaa.Tämä on vain oma kokemukseni, ja tunnen niiden hoitopäivien tai -viikkojen aiheuttavan liian paljon tuskaa itselleni. Koira on ollut ISO osa elämääni Turussa asuessani ja valtavan TÄRKEÄ, mutta on kohdallani kuunneltava myös itseään. Jokaisen hoitokerran yhteydessä käyn niin suuren ja ristiriitaisen tunnevyöryn läpi, jonka lopputulos on aina katkeran suolaiset kyyneleet. Niitäkin olen liian väsynyt vuodattamaan. Olen onnellinen ja iloinen siinä hetkessä, kun hän on luonani, mutta palautus ja yhteydenpito exääni aiheuttaa liikaa pahaa mieltä. Toisen asenne tai suhtautuminen itseeni ja menneisiin on surutonta, huoletonta sekä kylmää, enkä halua kokea sitä kerta toisensa jälkeen uudelleen. Hän on kyennyt luomaan suhteita uusiin ihmisiin piankin eromme jälkeen ja kohdatessamme se tekee niin pahaa, että mieleni tekee oksentaa. En suostu enään kohtaamaan näitä tunteita ja tyytymään koiranhoitajan rooliin, vaikka siinä hyvä vaihtoehto olisinkin. Jos on päässyt elämässään eteenpäin ja haluaa sitä ilman minua jatkaa, on kohdattava seuraukset ja etsittävä parempia vaihtoehtoja tilalleni. En ole korvaamaton ja joku paikkani täyttää heidän elämässään varmasti. Tarkoitukseni ei ole olla ilkeä, ketään mustamaalata tai haukkua, vaan vihdoin keskittyä ajattelemaan omaa hyvinvointiani, eikä se valitettavasti kohdallani onnistu niin kauaa, kun meitä jokin muu kuin rakkaus sitoo toisiimme.

Muistatteko tai tiedättekö..?

Helpotuksen saattelemana ja keskittymällä enemmän itseeni, olen alkanut voimaan paremmin ja arvostamaan itseäni kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. En ole vielä täysin ehjä, mutta korjaustyöt ovat jo onnistuneesti aloitettu. Kerroin aiemmin ladanneeni puhelimeeni deittisovelluksen, jonka piankin poistin ymmärtäessäni olleeni liikkeellä väärillä tarkoitusperillä. En tiedä millä tarkoitusperillä olisin nyt liikkeellä, eikä se ole olennaista tai ajankohtaista pohdintaa, mutta tulimme terapissani keskustelleeksi myös tästä aiheesta viikolla. Kun olen opetellut ja oppinut pitämään itsestäni enemmän, olen huomanut sen peilautuvan takaisin. Näen ihmisiä nyt toisin, entiset jyrkät mielipiteeni ovat saaneet toisenlaisen näkökulman, olen armollisempi itselleni ja luotan enemmän itseeni. Kohtaan jokaisen päiväni uusine haasteineen varmemmin ja luottaen siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Olen kamppaillut itsetuntoni kanssa enemmän ja vähemmän, mutta päivä kerrallaan vähemmän. Arkisin jaksan nykyään jälleen huoltaa kasvoni ja tiedättekö kuinka itsevarmaksi itseni tunnenkaan kun se päivän aikana huomioidaan sanoin tai katsein. Hassu, pieni ja turhan tärkeä asia, mutta itselleni valtavan suuri ja merkityksellinen tällä itetunnonkohotusretkelläni. Olen rohkaistunut tutustumaan uusiin ihmisiin ja antamaan tilaa tulevaisuudelle.

En ole rakastunut tai ihastunut, mutta jokseenkin ihmeellisellä tavalla kiinnostunut ihmisestä, johon olen tutustunut. Viestittelemme päivittäin, eivätkä aiheet ole kovinkaan syvällisiä. En tiedä hänestä paljoakaan, johtaako tämä mihinkään, tarvitseeko sen johtaa tai mikä hänessä kiinnostaa, mutta ilta toisensa jälkeen viestittelemme yömyöhään saakka. Yöunien vähyydestä huolimatta en kadu aamulla hetkeäkään ja jotenkin päivästä selviää kummasti niukoista yöunista huolimatta. Hän on mielestäni äärettömän ärsyttävä, mutta samalla hyvinkin hauskaa ja helppoa keskusteluseuraa, joka vetää puoleensa juuri nyt. En tiedä mitä juuri nyt haluan, mihin elämä kuljettaa tai mitä tulevaisuudella on minulle vielä antaa, enkä haluakkaan tietää. Olen opetellut ja oppinut myös pitämään tästä hetkestä, kun elän yksin ja vain itseäni varten. Tänään halusin kuitenkin jakaa myös mietteeni: ”Tiedättekö tai muistatteko sen tunteen, kun joku toinen ihminen saa tuntemaan kuin vatsassa olisi perhosia ja saa hyvän mielen siitä, että hän haluaa viestitellä sinulle?”. En tiedä onko tässä ihmisessä sitäkään, mutta kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta kaipaan hänen viestejään.  Olen matkallani kohdannut myös niitä ihmisiä, jotka liian aktiivisesti viestittelevät, haluavat taukoamatta kuulla tekemisesi, kuulumisesi ja yltiöromanttisesti tai kauniisti puhuvat sekä haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta, vaikkei olisi vielä liiemmin tutustuttukaan. Hui! Se saa jopa minut pakenemaan. Tämä uusi tuttavuuteni on kaikkea muuta ja se mielenkiintoa ehkä ylläpitääkin, vaikka olenkin määrätietoinen, mitä tulevaisuudeltani odotan. Olen liikkeellä edelleen varauksella ja varoen, mutta astetta avoimemmin miesten kanssa. Kaikkineen tunne on ihan mahtava ja ihanaa tuntea alkaneensa taas elämään kaikkien vastoinkäymisten jälkeen! Kaiken katkeruuden jälkeen alan olla kiitollinen kokemistani vastoinkäymisistä, joiden avulla opin itsestäni, siitä mitä haluan ja kuinka haluan tulla kohdelluksi.

Siinähän sitä oli jälleen yhtä ja toista liiba laabaa, mutta muutama ajatus viime viikostani.

Kivaa alkavaa viikkoa kaikille!

Tiina