Mietteitä mietteiden perään.

Edellisen kirjoitukseni jälkeen alkoi mielessäni jälleen pyöriä valtavasti itseni herättämiä kysymyksiä, joihin vastauksen voin antaa vain itse. Toisiin kysymyksiin ei ole vastausta, joihinkin saan vastauksen ajan kanssa, osa kysymyksistä menettää merkityksensä ajan kanssa ja moniin ei mielestäni voi olla oikeata tai väärää vastausta. Jäin miettimään mm. sitä, että kuinka järkevää tai sopivaa on avata ja jakaa omaa henkilökohtaista elämäänsä näinkin avoimesti? Se jakaa mielipiteitä, mutta olkoon itselläni oikeus jakaa se siten, kuten itse parhaakseni näen. Ehkä tämä onkin kannanotto siihen, ettei elämä ole aina yhtä juhlaa ja kaikilla meillä on omat ongelmamme, sekä kannanotto siihen, että tuskin kenenkään elämä on sitä kaunista kuvaa, jonka somemaailma näyttää. Pohdin myös paljon sitä, että loukkaanko kirjoituksellani tai tulevilla kirjoituksillani jonkun toisen yksityisyyttä, vaikka pyrin kirjoittamaan siitä, kuinka itse asiat koen. Se jääköön nähtäväksi, mutta olen valmis kokeilemaan siipiäni. Edellinen kirjoitukseni herätti paljon muutakin ajateltavaa, joita olen viimeisten päivien aikana käynyt läpi ja oivaltanut asioita viimeisen vuoden varrelta.

Matkaa viime vuodelta.

Kun vuosi sitten etsin itselleni terapeuttia, en edes tiennyt mitä etsiä. Olin saanut neuvoja mm. siitä, että hänen täytyy sopia itselle, hänen kanssaan on henkilökemiat kohdattava ja hänelle pitää pystyä olemaan rehellisesti oma itsensä. Mistä sen sitten tietää? Jälleen oma tietynlainen päättämättömyyden vaikeus oli haasteenani. Muistan edelleenkin tutustumiskäyntini nykyisen terapeuttini luona. Lähdin hänen luotaan ehkä aavistuksen kiukkuisena ja harmistuneena. Asia josta olin harmistunut, oli hänen tyylinsä sanoa asiat suoraan ja kaunistelematta.Se todella ärsytti minua! Olen aina ollut luonteeltani mietiskelijä ja pyörittänyt asioita joka suunnalta, miettinyt sitä kuinka joku toinen toimisi tilanteessani tai mitä muut minusta ajattelevat, olen aina asettanut muut ihmiset edelleni ja väheksynyt omia mielipiteitäni tai tarpeitani. Hän katkaisi tämän ajattelun heti ja suorastaan käski LOPETTAMAAN sen! Asiaa päivän verran mietiskellen, päädyin kuitenkin hänen asiakkaakseen, koska hän oli juuri sitä, mitä minä tarvitsin. Hän auttoi minua olemaan rohkeasti sellainen kuin olen. Aloin vuosi sitten elokuussa siis käydä hänen vastaanotollaan säännöllisesti viikoittain. Tuolloin olin selättänyt toistamiseen pahimman vaiheeni masennuksesta, muttemme yhdessä kriisiä mieheni kanssa, jossa elimme. Vuoden mittaisen terapiani aikana oli itselläni niin paljon käsiteltävää, etten pysynyt perässä ja aloin eksyä taas pimeyteen. Samalla kun olen opetellut tuntemaan itseäni, olen joutunut käsittelemään mennyttä, käsittelemään lapsettomuutta sekä yrittää ymmärtää tilannettamme kotona tai parisuhdettamme. En vain kyennyt siihen yksin ja olin jossakin matkanvarrella kadottanut jo miehenikin. Pian terapiani alettua, ymmärsin omien tunnetaitojeni olevan alle 3-vuotiaan tasolla. Olin vain yhtä suurta tunnemöykkyä. Tunteillani ei ollut nimiä enkä osannut niitä ilmaista. Ne vain purkautuivat usein aggressiivisesti; raivoten, mieltä osoittaen, sopimattomalla käytöksellä, kostamisella ja monella muulla negatiivisella käytöksellä. Olin kuin karkkia tahtova lapsi kaupassa, joka heittäytyy lattialle; kiukkuaa niin, ettei se jää keneltäkään näkemättä tai kuulematta, muttei siihen auta mikään lohdukkeeksi, ei edes syli. Olin juuri se pikkulapsi ristiriidoissamme ja koin ylitsepääsemättömän vaikealta päästä yli näistä tilanteista. Se kävi raskaaksi niin minulle kuin miehellenikin. Olimme lopulta niin eksyksissä toisistamme, ettemme enää edes jaksaneet etsiä toisiamme. Surullista, mutta valitettavan totta! Olen luonteeltani myös erittäinkin määrätietoinen ja kärsimätön. Kun päätän haluta jotakin, sen on tapahduttava tahtomallani tavalla ja viipymättä! Ehkä tässä oli yksi syvimpiä sudenkuoppia puolestani tilanteessamme. On asioita joihin niin kovin haluaisi vaikuttaa tai niitä jouduttaa, muttei se ole mahdollista, kuten lapsettomuus tai tulokset terapiassani. Olen oppinut terapiania aikana itsestäni paljon, vaikka opittavaa on vielä edessäkin. Tunteillani on nykyään kuitenkin nimiä, pystyn seisomaan mielipiteideni takana ja ilmaisemaan niitä jotenkin. Tunnistan virheitäni ja pystyn niitä myöntämään vaikka anteeksi pyytäminen onkin vielä vaikeaa kasvotusten. Kaikesta opitusta huolimatta olin keväällä niin voimaton kaiken edessä, että ahdistuin. Se, etten ollut saavuttanut kaikkea haluamaani vuoden mittaan sai minut voimaan pahoin. Kaikki negatiiviset ja huonot ajatukset sisälläni olivat syrjäyttäneet kaiken sen omaavani herkkyyden ja hyvyyden jota olin ja todellisuudessa olen. Koin huonommuutta ihmisenä, koska en saavuttanut toisille niin helppoja ja itsestäänselviä asioita, suhteessamme koin itseni lähinnä rasitteena ongelmineni, enkä tuntenut edes itseäni rakastetuksi. Vertasin aina itseäni muihin ja koin epäreiluutta monessakin suhteessa. Olimme saaneet terapiastani kotiläksytyyppisiä neuvoja kriisiimme, muttemme koskaan pystynyt nittä tekemään, koska tunneilmaisuni oli vajavaista. Kevään aikana kaikki iski kuin varkain ja vei lopulta mennessään jotain todella arvokasta. Iltaisin olin fyysisesti todella ahdistunut kaikista mietteistäni ja saavuttamattomista asioista; asioista, joissa koin epäonnistuneeni. Aloin kärsiä pahoista univaikeuksista; valvoin myöhään unta saamatta ja unen tultua heräsin muutamien tuntien jälkeen. Valvoin ja mietin asioita. Olin noidankehässä, jossa univaikeudet lisäsivät ahdistustani ja iltaisin ahdistuin jo pelkästä vastaantulevasta yöstä ja sen tuomista univaikeuksista. Sinnittelin pitkään tämänkin kanssa apua hakematta, koska pelkäsin tarttua lääkkeisiin jälleen, tai lähinnä niiden aiheuttamaa mahdollista riippuvuutta. Rohkaisin itseni tähän kaikesta huolimatta, koska pelkäsin olevani vaaraksi vielä itselleni lopulta. Turhia pelkoja nämäkin loppuviimein, sillä siitäkin huolimatta, että yhä tänäkin päivänä kaapistani löytyy lääkkeitä nukahtamiseen ja ahdistukseen, mutten ole niitä tarvinnut tuon keväisen kierteen jälkeen, jonka myös katkaisin melko helposti vain satunnaisia kertoja lääkkeisiin tukeutuen. Parisuhteemme oli kuitenkin siinä tilassa, etten voinut enää siihen jäädä. Olimme kriisimme keskellä keskeyttäneet lapsettomuushoidot, muttemme lopulta pystyneet niistäkään keskustelemaan mitenkään rakentavasti tai mitä tulevaisuudessa niiden osalta teemme. Koin, ettei meillä ollut enää yhteisiä haaveita ja toisen haluavan jotain muuta, enkä halunnut olla esteenä hänelle. Päätöksenteko muutostani oli vaikea ja edelleenkin käyn eroamme raskaasti läpi. Sitä, oliko päätös oikea tai väärä, jää kysymykseksi, johon vain aika vastaa. Joidenkin mielestä kaikki edellä kirjoittamani herättää mielipiteitä varmasti siitä, että kannan itse nyt kaikki ne vaikeudet harteillani turhaan, mitä suhteessamme oli, koska suhteemme ei ollut ehkä aina reilu tai tasa-arvoinen toisten silmissä. Ei! En kanna vaikeuksia harteillani, enkä ota kaikkia haasteitamme kantaakseni, mutta näissä tarinoissa on aina kaksi kertojaa, molempien mielipiteet, kokemukset ja tuntemukset tapahtuneista. Vain me kaksi tiedämme mitä suhteemme oli ja mitä kotonamme tapahtui. Olemme molemmat ymmärtäneet virheitämme, eikä oma tarkoitukseni ole etsiä tilanteellemme syitä tai syyllisiä.

Lopettaisit suremisen ja nauttisit elämästäsi.

Voi, kumpa asiat olisivat aina niin mustavalkoisia kuin oletetaan. Omalla kohdallani olen sen kaltainen ihminen, etten pysty siirtymään elämässäni eteenpäin asioita käsittelemättä tai kääntämään tapahtumille vain selkääni. Ensin ne on kohdattava, käsiteltävä ja vasta sen jälkeen voin ottaa askeleen kohti tulevaa. Se on niin monesti tullut jo todistettua. Koetan nauttia elämästäni, niiltä osin, kuin se on mahdollista. Se kiinnostaako ketään tämä ylisentamentaalinen vuodatukseni erosta, pahasta mielestäni ja tavastani käsitellä tätä kaikkea on jokaisen omassa harkinnassa lukea tai olla lukematta kirjoituksiani. Itselleni se on tapa keventää mieltäni ja aion siitä kirjoittaa. Olen niin väsynyt ihmisten hyväntahtoisuuteen koettaa auttaa tämän kaiken keskellä, etten aina edes jaksa vastata viesteihin tai kysymyksiin, jotka liittyvät kuulumisiini. Tiedän kaikkien tarkoittavan pelkkää hyvää ja he kysyvät, koska välittävät. En voi kuin olla kiitollinen kaikesta saamastani tuesta ja siitä, että minulla on nämä huikeat taustajoukot rinnallani tässäkin vaikeassa elämäntilanteessani. En koskaan neuvo ihmisiä vaikeiden ratkaisujen hetkellä suuntaan tai toiseen, en anna ohjeita kuinka olisi järkevintä toimia tai jaa mielipiteitäni asioissa, jotka jokaisen pitää ratkoa mielestäni itse. Uskon, että sen tuntee, kuinka pitää toimia. En halua neuvoa tai arvostella, koska olen niin tunneihminen kuin voin olla ja toimin myös sen mukaisesti! Olen kokenut myös varmasti tästä syystä olevani aina äärettömän huono lohduttamaan ketään. Kuuntelen, mutten neuvo! Ehkä syystä, etten itse sitä kaipaa tai halua. En jaksa tässäkään hetkessä kuulla hyvää tarkoittavia kliseitä: ”Selviät kyllä!”, ”Kaikki järjestyy vielä parhain päin.”, ”Kaikella on tarkoituksensa.”, ”Löydät vielä SEN OIKEAN.”, ”Älä murehdi menneitä.”, ”Nyt vaan nautit elämästäsi!”, ”Koitat keksiä jotain muuta ajateltavaa.”, ”Jatka elämääsi!” jne. Kyllä! Järjellä ajattelen myös näin, muttei tunne pysty vielä samaan. Olen nyt kahden viimeisen kuukauden aikana koettanut sopeutua uuteen elämääni yksin, rakentanut kotia taas uudelleen ja samalla koettanut päästä pakoon erosta johtuvaa surua, joka seuraa herkeämättä mukanani kaikkialla.

Olen käynyt muuttoni jälkeen aivan suunnatonta tunnemylläkkää sisälläni kaikesta tapahtuneesta. Kaikki terapiassa oppimani asiat ovat ollet kadokissa ja sisältäni on kuoriutunut se peni kauhukakara, jolla ei ole minkäänlaisia rajoja tai tunteidenhallintaa. Se on kamalaa katsottavaa ja kuultavaa, jos sen näkisitte. Valitettavasti yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on tästä saanut osansa. Pahoitteluni edelleen hänelle kaikesta! Muuttoni jälkeen elin vain käytännön asioiden ympärillä, enkä niinkään siinä, mitä todella oli tapahtumassa. Olimme todellakin eroamassa mieheni kanssa. En siinä hetkessä voinut kuin ajatella itseäni ja toimia selvitäkseni hengissä. Tällä tarkoitan, että jaksaisin jatkaa elämääni, vaipumatta syvemmälle pahojen ajatusteni kanssa, enkä sitä, että mieheni olisi ollut vaaraksi. Kun muuttoni oli ohitse, heräsi sisälläni pieni salainen toive siitä, että vielä jotenkin saisimme asiamme järjestymään ja jatkaisimme yhdessä, vaikka meillä olikin nyt eri osoitteet. Pahaoloni kuitenkin sai minut jälleen kertatoisensa jälkeen toimimaan siten, että purin sitä asiattomalla käytökselläni ja lapsellisin keinoin . Katkaisin välini häneen ja annoin ristiriitaisen kuvan toiveistani. Kirjoitin terapeuttini kannustuksesta myös kirjeen miehelleni, jossa väärinymmärryksiltä ei voitu välttyä. Vaikka käytin siihen aikaani paljon, enkä tullut täysin ymmärretyksi senkään avuin, en sitä kadu lainkaan.

Liian myöhään!

Olen lapsesta lähtien ollut kova ikävöimään, ihan jopa joidenkin ärsyyntymieen saakka. Olen sitä yhä! Ikävöin ja itken sitä edelleen, kun sitä tunnen. Noloa! Toisinaan kyllä, mutta sellainenkin vain olen. Kaikkien näiden vaikeuksien keskellä olen kätkenyt herkimmät tunteeni ja koettanut esittää kovempaa, kun todellisuudessa olen. En ole pitkiin aikoihin itkenyt MITÄÄN; en  lapsettomuutta, ikävää, onnea, eroamme tai mitään muutakaan, koska olen kätkenyt herkkyytteni sitä toisinaan häpeillen. En enää! Nyt olenkin itkenyt ja osoittanut tunteitani itselleni tyypilliseen tapaan ja näyttäytynyt sellaisena kuin olen, sitä häpeilemättä. Olen oivaltanut asioita jälleen itsestäni ja myöntänyt tosiasiat itselleni, ainakin joiltakin osin. Kadotin keskusteluyhteyden mieheeni, kun katkaisin välimme. Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen ikävöin häntä ja kaikkea mennyttä hyvää niin valtavasti, että päätin lähestyä häntä puhelulla. Kävimme pitkän puhelun ja vielä viestittelyä tämän jälkeenkin. Pystyin olemaan melko asiallinen itkuistani huolimatta ja keskustelemaan asioista ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin aikuiseen tapaan. Kävimme keskustelua kaikesta tapahtuneesta, mikä meidät ajoi tähän tilanteeseen, tunnustimme virheitämme ja haasteitamme. Kävimme myös keskustelua siitä, miksi molemmat ovat jälleen Tinderissä. Omalta osaltani kyseisen sovelluksen lataamisen tarkoitus oli pohjimmiltaan hakea hyväksyntää itselleni. Olin kuitenkin kaiken masennuskamppailuni ohella taistellut myös itsetuntoni kanssa päivittäin ja kymmenen kiloa kookkaampana lähdin lopulta suhteesta, jotka olin kerännyt vain vuodessa. Tajusin kuitenkin, etten todella ole valmis suhteeseen, tarvitse ”uusia tuttavuuksia” tai kykene yhden illan juttuihin, eikä tämä ole itselleni sopiva tapa saada hyväksyntää, joten poistin sovelluksen puhelimestani. Toisen tarkoitusperistä sovelluksen suhteen en saanut selvyyttä ja se jää vain omien arvailujeni varaan. Lopulta tulimme siihen pahimpaan! Olemme eronneet ja halu yhteisestä tulevaisuudesta ei ole molemminpuolinen millään tasolla! Ystävyyden tasolla voisimme jatkaa varmasti, mutten tyydy siihen, koska tunteeni ovat vielä vahvemmat. Tiesin jo kaiken tämän, mutten ollut sitä hyväksynyt. Meistä minä jäin roikkumaan menneisiin ja häneen, jota hän ei enää halunnut tehdä. Hän oli kyennyt tekemään ajatuksista todellista ja kulkea elämässään eteenpäin kaikin tavoin. Se satutti niin, että itkin lopulta itseni uneen. Ennen kuin surulta sain unestani kiinni, olin miettinyt kaikkea epäreiluutta ja vääryyttä, jota koin. Tunsin tehneeni itsestäni jälleen pellen, kun avauduin hänelle tunteistani ja ikävästäni. Tarkoitukseni ei ole syyttää tai syyllistää häntä millän tavoin; hänhän on tehnyt sen mitä tässä kohtaa kuuluukin tehdä. En voi kuitenkaan kieltää, ettenkö tuntisi surua, vihaa, katkeruutta, epäreiluutta tai mitään muutakaan negatiivista siitä, että joku toinen vie paikkani hänen sydämessään ja elämässään näin pian eromme jälkeen. Tässä tullaan taas asetelmaan järki vastaan tunteet, joista minä jatkan elämääni tunteella, hän järjellä. Nyt meillä on vain muistot toisistamme ja hän on minulle ex-mies. Näitä muistoja kävin vielä kuvin läpi, vaikka se tekikin kipeää. Haluaisin vain uskoa hänen sanoihinsa ”Elämä jatkuu!”, vaikka nyt se tuntuukin epätodelliselta.

Joka päivä ja jokaikinen yö!

Koska rakastan musiikkia ja tunnen, että jokaiseen tunteeseeni tai elämäni hetkeen löytyy kappale, joka kuvaa kyseistä hetkeä tai tunnetta. Sen tulette vielä huomaamaan. Tähän hetkeen halusin jakaa sanat Eppu Normaalin kappaleesta, jotka tulivat mieleeni monestakin syystä.

Meillä on maailma ja tuulet sen.
Sinulle laulan ja sinä kuulet sen,
ja kuitenkin lähelläsi tuskin uskallan hengittää.
Vaikka vuoksesi myrkkyä joisin, voisin karhuja kengittää.

Joka päivä ja joka ikinen yö,
SINUA ajattelen;
joka päivä ja joka ikinen yö,
jonka sydämeni lyö.

Maailma on kaunis, vaikka tiedä en;
tiedätkö sinä, mitä tarvitsen?
Tunnen olevani lähelläsi, vaikka kaukana oisinkin.
Sen sinulle kertoisin, jos oisit minun …ehkä voisinkin.

Joka päivä ja joka ikinen yö,
SINUA ajattelen;
joka päivä ja joka ikinen yö,
jonka sydämeni lyö.

Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen,
tiedän mikään ei palaa ennalleen!

Maailmassani minne meen,
mitä sillä ilman SINUA teen?
Jonain päivänä kamppaillen pelkoni sokaisen,
sydän rinnassa pamppaillen,
tulen luoksesi, tokaisen:

Joka päivä ja joka ikinen yö
SINUA ajattelen;
oka päivä ja joka ikinen yö,
jonka sydämeni lyö

Ja kun herään yöllä yksin nimeäsi huutaen,
TIEDÄN MIKÄÄN EI PALAA ENNALLEEN!

Joka päivä ja joka ikinen yö,
joka päivä ja joka ikinen yö,
joka päivä ja joka ikinen yö…

Eteenpäin.

Se mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ei voi koskaan tietää. Jokainen päivä on askel eteenpäin ja koitan iloita siitä. Vaikka lomani on ollutkin aika surumielinen sattuneesta syystä, on siihen mahtunut jotain kivaakin; ystäviä, perhettä ja paljon omaa aikaa. Seuraavalla kerralla haluan esitellä teille kotiani ja pienen ilontuojani; Onnin, joka sopiikin kivasti siihen, että esittelen ne vielä ennen loman päättymistäni muutamalle erittäin tärkeälle ystävällenikin.

Kivaa viikonvaihdetta kaikille kanssamatkaajilleni,

-Tiina-

suhteet parisuhde mieli oma-elama
Kommentit (1)
  1. On sinun oma asia kertoa tunteitasi ja kokemuksistasi. Jokainen lukija päättää itse haluaako tutustua sinun päänsisäiseen ja tällä hetkellä kovin raskaaseen maailmaan. Jos kirjoittaminen helpottaa ja tyhjentää pahaa oloa, sinun pitää tehdä niin.

    Hyvin useassa erossa on kaksi erilaista tarinaa. Toinen on valmiimpi menemään eteenpäin kuin toinen. Tällä kertaa sinulla on kädessä se kaipuun kortti. Ikävä, kaipuu ja tuska. Sinä joudut ne nyt elämään ja käsittelemään. Erosta on kuitenkin hirmu lyhyt aika.

    Ilahduin, että olitte puhuneet ja pystyneet siihen. Totuus on toisinaan kipeä asia mutta voi jopa viedä eteenpäinkin. Ainakin hetken päästä.

    Häntä pystyyn Kettulainen ♥️

    Hostmom

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *