Edellisestä kerrasta onkin jo tovi aikaa, kun on tullut kirjoiteltua. Nyt on siis hyvä hetki taas päivitellä kuulumisiani tai lähinnä tuntemuksiani tänne. Tähän alkuun haluan kiittää lukijoilta saamamastani palautteesta, joista on tullut valtavan hyvä mieli ja tunne siitä, että haluan jakaa elämääni näin. Tunnustan ja myönnän olevani äärimmäisen huono pitämään yhteyksiä aktiivisesti lähimmäisiini, perheeseeni, ystäviini ja ylipäätään kehenkään. Tunnen siitä usein huonoa omaatuntoa ja halua parantaa tapojani,mutta kerta toisensa jälkeen koen epäonnistuvani siinä. Se etten soittele tai viestittele kenenkään kuulumisia tai puolestani jaa omia kuulumisiani ei tarkoita sitä, etteikö ne kiinnostaisi tai niitä haluaisi jakaa näiden ihmisten kanssa. Päinvastoin! Päivittäin mietin heitä, mutten yksinkertaisesti saa aikaiseksi pitääkseni yhteyttä. Työni puolesta olen aktiivisessa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa koko päivän, ja lähes koko työvuoroni ajan joku on jollakin tavalla riippuvainen läsnäolostani. Työpäiväni jälkeen koen antaneeni itsestäni kaiken ja halua olla vain rauhassa, olla terveellä tavalla itsekäs ja keskittyä vain omiin tarpeisiini antamalla vihdoin aikaa itselleni, olematta kenellekään riippuvainen. Mielelläni viestittelen ja vastaan puheluihin joita ystäviltäni tai perheeltäni tulee kuulumisten suhteen, mutta valitettavan harvoin sitä itse saan aikaiseksi tehtyä. Viimeaikoina entistä harvemmin, koska omat kuulumiseni ovat lähinnä yhtä **skaa ja eron jälkeisiä kyyneliä, joita ei halua tai jaksa käydä läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Helpommaksi koen jakaa asiat ja kuulumiseni tällä hetkellä blogiani kirjoittamalla ja keskittyä keskusteluissa positiivisempiin asioihin oman elämäni suhteen.

Kulunut viikko on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, jonka tueksi turvauduin myös pitkästä aikaa kirjoittamalla päiväkirjaani. Päiväkirja ja siihen kirjoittaminen tuo mieleeni lapsuus- ja teinivuodet, jolloin useinkin mieltäni kevensin sitä päivittämällä. Tuntuu huvittavalta, että vielä näin aikuisenakin siihen palaan. Se on itselleni hyvä keino purkaa ikäviä ajatuksia, joita on oikeus tuntea, muttei tuoda julki.

Helmiä sioille.

Viikkoni alkoi jo lähtökohtaisesti huonoissa tunnelmissa, sillä edessäni oli viikolla päivä, jolloin hakisin viimeiset tavarani ex mieheltäni. Jännitin ja stressasin sitä tulevaa päivää niin, että oli todella vaikea olla jopa oman kehoni kanssa. Oksetti, itketti, ahdisti ja väsytti. Kaikki ajatukseni pyörivät siinä päivässä ja hetkessä etukäteen niin, kuin olisi elänyt jossakin kuplassa, jossa muiden läsnäolo ja äänet olivat epämääräistä liikehdintää sekä puheensorinaa. Keskittyminen kaikkeen oli lähes mahdotonta ja itku tuli aina, kun muita ei ollut läsnä. Lopulta sen päivän koittaessa, fyysinen hengenahdistus ja itku pakotti rintaani sekä kurkkuani entisen kotini pihaan ajaessani. Toivoin selviäväni siitä kaikesta asiallisesti ja nopeasti. Välttelin ylimääräistä keskustelua sekä katsekontaktia, mutten silti välttynyt murtumiselta. Tavaraa ei ollut paljon, mutta kaikki niiden kerääminen ja kuskaaminen tuntui sitäkin raskaammalta. Tuntemukseni olivat niin lohduttoman surulliset. Yhteinen elämämme oli viimein paketoitu siihen iltaan lopullisesti ja se on nyt vain hyväksyttävä! Enää meitä ei sido mikään. Tuntui myös niin epäreilulta ja katkeralta, kuinka viileästi toinen voi tämän kaiken kokea ja jatkaa elämäänsä hyvillä mielin tai surutta. Jopa se tuntui musertavalta, kuinka helposti hän luopui vaivalla ja rakkaudella kokoamastani valokuva-albumista, tai suhtautui siihen kun kerroin tuhoavani sen polttamalla vielä sopivalla hetkellä. En nähnyt minkäänlaista surua hänessä, lähinnä helpotusta kaikesta. Tutustuin taannoin mieheen, jonka kanssa olen jollain tasolla purkanut tuntemuksiani erosta. En sen suuremmin halua tästä miehestä keskustella tai suhdettamme avata, sillä suhteemme ei ole millään muotoa romanttinen vaan ennemminkin kaverillinen ja pidän häntä lähinnä ”erotukihenkilönäni”. Mieleni teki hakea tukea häneltä tuona vaikeana päivänä ja saada miehinen näkökulma asioihin, mutten kuitenkaan sitä rohjennut tehdä. Kuin sattuman kaupalla, hän otti yhteyttä vielä saman viikon aikana ja keskustelimme tilanteestani. Se yhteydenotto tuli tarpeeseen ja loi uskoa siihen, että ajan kanssa nämä nyt koetutut tuntemukseni muuttavat vielä muotoaan ja menettävät lopulta merkityksensä. Helpotusta viikkoon toi myös terapeuttini kaunistelemattomat sanat siitä, kuinka on hyvä, että nyt on paha ja huono olla. Niin julmalta kuin se kuulostaakin, ymmärrän hänen viestinsä, jota hän myös avasi tarkemmin . Se, että nyt tuntee suurta surua ja valtavan pahaa oloa kaikesta, on merkki siitä, että työstää eroa toipuakseen. Olen hänestä täysin oikealla reitillä ja toipumiseni jatkuu onnistuneesti. Kaikesta huolimatta hänestä näytin erittäinkin hyvinvoivalta ja ulkoisesti hyvältä. Voi miten ihanalta se kuulosti, vaikka silmät punaisina lähdin hänen luotaan lopulta. Vaikka viikko onkin ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, mieli on ollut maassa edelleen erosta, unelmien hajoamisesta ja  silkkaa katkeruutta asioista, on se tuonut myös helpotusta moneenkin. Jostain olen saanut kuitenkin uskoa siihen, että vielä koittaa päivä, kun olen onnellisempi kuin koskaan. Vielä jossain odottaa minua ihminen, joka rakastaa minua täysin sellaisena kuin olen ja tukee minua jokaisena vaikeana päivänäni, jonka koen. Tulen olemaan jollekin se, josta toinen ei ole valmis luopumaan, vaikka vaikeuksia eteemme heitettäisiin. Uskon elämän arjen helmiin, vaikka ne heitettäisiin sioille.

Hyvästit menneille ja **skat menneistä.

Iltaisin on ärsyttävän paljon aikaa miettiä menneitä ja katkeroitua siitä, mitä on kokenut. Petetyksi ja hylätyksi tulemista henkisellä tasolla, katkeruutta epäonnistumisista, surua unelmien rikkoutumisesta ja kaikkea ikävää mitä kokee. Näen paljon unia, jotka liitän aina jollain tavoin kyseisen hetken elämäntilanteeseeni vertauskuvainnollisesti. Äääähh! Se on niin raivostuttavaa jotenkin, mutta antaa monesti selityksen niille tuntemuksille, joita todellisuudessa käyn valveilla läpi ja auttaa löytämään sen todellisen ongelman, jota tulisi työstää. Menneellä viikolla näin unen, jossa olin palannut entiseen työpaikkaani; kaupan kassalle. Oli illan viimeiset ruuhkan hetket, joita purettiin asiakkaita rahastaen. Jouduin hetkellisesti poistumaan omalta kassaltani, vaihtaakseni rahaa tai kysyäkseni neuvoa ja palatessani huomasin tulleeni ryöstetyksi. Olin toiminut ohjeiden vastaisesti, jättäen kassani lukitsematta sekä tallettamatta rahojani aikaviivelokeroon. Olin kirjaimellisesti ryöstetty unessa ja surin kuinka sevitä siitä aiheutuvista seurauksista. Herätessäni olin tietysti huojentunut sen olleen unta, mutta jäin tapani mukaan miettimään sen merkitystä. Koin sen olevan vertaus valve-elämäni todellisuudesta. Koen tulleeni henkisesti ryöstetyksi, kun rakkauteni särkyi, vaikka kaikkeni annoin ja pelkoa siitä, kuinka tulen selviämään tästä kaikesta surustani tai huolistani. Vaikka yhteinen elämämme ex mieheni kanssa tulikin lopullisesti tiensä päähän ja viimeisten tavaroiden muuttaminen sekä jakaminen olikin raskasta, olen kuitenkin kokenut helpotusta päästessäni eroon lopulta kaikesta, mikä meitä enää sitoi. Enää meitä ei sido mikään, paitsi hänen koiransa, jota toistaiseksi kelpaan hoitamaan. Ajan myötä tämäkin varmasti muuttuu, kun hänestä huolehtii joku toinen.

Vaikka eropäätös ja välirikot olivatkin lähinnä omiani, olen koettanut myöhemmin ajatuksiani kasattuani saada välillemme sopua ja rauhaa tuloksetta. Olen huonoina hetkinäni toiminut tavallani, jotka siinä hetkessä ovat tuntuneet oikeilta, mutta myöhemmin hätiköidyiltä ja jollain tavoin virhearvioilta. Olen hakenut etäisyyttä toiseen poistamalla hänet mm. sosiaalisesta mediasta ja sulkenut täysin elämästäni. Luin jostain seuraavanlaisen viisauden: ”Jos teet virheen, ole tarpeeksi suuri myöntääksesi se, tarpeeksi viisas oppiaksesi siitä ja tarpeeksi vahva korjataksesi se.”. Kun aikaa on kulunut, olen ymmärtänyt paremmin tätä viisautta ja yrittänyt toimia monin tavoin sen antamalla sanomalla. En väitä olevani aina kovinkaan yksiselitteinen päätöksissäni tai sanomisissani, mutta olen yrittänyt parhaani mukaan myöntää virheitäni, ottanut niistä opikseni, mutten onnistunut korjaamaan niitä. Koska asioiden korjaaminen on enää mahdotonta ja ystävyys toisen kanssa sitäkin mahdottomampi, on aika sanoa hyvästit menneille ja jättää hyvästit kyseiselle ihmiselle lopullisesti. Oma elämäni on hyvinkin julkista, avointa ja rehellisiä tunteenpurkauksia, joiden takana pystyn täysin seisomaan häpeilemättä. Tuntuu epäreilulta, että toisella on mahdollisuudet seurata elämääni sivusta, kuinka minun matkani jatkuu toistaiseksi eronsuossa rämpien ja toisaalta taas pitää oma elämä täysin pimennossa kaikin tavoin. Ehkä siihen kuuluu ”jotain, josta minun ei tarvitse tietää” tai jotain joka minua satuttaa.  Näin alkuun ajattelinki, mutta asioita tarkemmin ajatellen, eivät ne enää kiinnosta samoin kuin aiemmin ja kohta tuskin **skaakaan. Koittaa vielä päivä kun katkeruus helpottaa, huomaan selvittäneeni ongelmani voittajana, tunnen menneisyyden kokemusten vahvistaneen itseäni ja olevani kiitollinen siitä, että nämä vaikeudet opettivat korjaamaan itseni ehjäksi. Toivottavasti tässä olivat viimein raskaimmat ja tuskaisimmat erovuodatukseni kaikkineen blogissani, sekä tulevassa arjessani. Vaikken olekaan täydellinen ja teen virheitä, olen kuitenkin kiitollinen siitä mitä olen juuri tällaisena kuin olen. En ehkä kelvannut toiselle tällaisena kuin olen, huoleni sekä ongelmani olivat toiselle liikaa ja asioita joiden vuoksi en enää mahtunut hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Nyt tai vielä tulevaisuudessa hänen rinnalleen  löytyy minua parempi ihminen kaikkineen, joka täyttää kaikki ne mahtavuudet joihin minusta ei ollut. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni sellaisena kuin olen, kaikkine vikoineni ja heikkouksineni ja riitän jollekin sellaisena kuin olen. Tähtihetkiä on oppia itsestään asioista, joista voin vain ottaa opikseni toistamatta niitä tulevaisuudessa.

Loppuksi rakkaan ätini lohdun sanoja lainaten:

”Siellä missä on loppu, siinä ihan lähellä on myös uusi alku.”.

Kaikella rakkaudella hyvästit menneille ja kohti uusia tuulia purjehtien

Tiina

Elämä on kuin koulu, joka opettaa ja antaa meille lähtökohdat tulevaisuuteen. Sen tuomat kokemukset ovat kuin läksyjä, joista jokainen meistä oppii toivottavasti jotain. Tämän koulun oppivelvollisuus on meille jokaiselle pakollinen. Joskus se antaa kiitettäviä, hyviä tai välttäviä arvosanoja ja toisinaan hylättyjä , sitä ei käy kieltäminen. Viimeisin arvosana on vaikuttanut olevan nykyhetken kurssieni keskiarvo, mutta uskon ne vielä tenttiväni lävitse kiitettävin arvosanoin, siitäkin huolimatta, etten meinaa edetä nykyisissä opinnoissani. Ehkä kaukaa haettu aloitus, mutta tämän olen joutunut hyväksymään ymmärtääkseni itseäni paremmin.

Ensimmäisen masennusdiagnoosini jälkeen olen oppinut valtavasti itsestäni, koska olen joutunut käsittelemään menneitä ja kohtaamaan todellisen minäni. Hallinta onkin sitten asia erikseen. Mikä se todellinen minä sitten on? Siihen on mahdotonta vastata yksiselitteisesti tai lyhyesti, mutta herkkyyteni on iso osa minuutta. Herkkyys on ollut osa minua jo lapsesta lähtien, eikä se ole tehnyt asioita aina helpoksi perheessäni. Reagoin voimakkaasti jo lapsena pieniinkin muuttuviin tilanteisiin, niin ettei edes mukavista asioista voitu kertoa ennakkoon. Kävin niin tunteella asiota eteenpäin, että esim. meidän perheen huvipuistopäivät tms. menivät migreenini hoitoon lopulta. Yökyläilyt tutuissakin paikoissa tekivät olostani tukalia, kun koti-ikäväni ja äidin kaipuu sai aikaan vain loduttomia itkuja ja jatkuvaa tarvetta soittaa kotiin äidille. Kokiessani epäreiluutta leikeissä, huonommuutta esim. peleissä tai kiukkua milloin mistäkin, sai suorastaan vereni kiehumaan, niin ettei se jäänyt keneltäkään näkemättä. Olin aina se leikki- ja pelikaveri, joka jätti kaiken kesken poistuen suuttuneena. Reagoin aina muuttuviin tilanteisiin, rauhattomaan ja meluisaan ympäristöön sekä uusiin ihmisiin voimakkaasti tai suurella varauksella. Tunsin oloni valtavan epämukavaksi ja rauhattomaksi. Asetin jo lapsena toiset ja toisten tarpeet omieni edelle, huolehdin ja murehdin paljon ennakkoon muiden asioita ja pidin tarkkaa järjestystä yllä kaikessa. Sellainen olen yhä ja edelleen monessakin suhteessa. Ikä on muokannut näitä ja tuonut niiden hyväksymiseen uutta näkökulmaa, mutta näissä on vielä paljon työstettävää.

Taas herne nenässä.

Se, että tuntee, aistii, reagoi ja kokee kaiken niin voimakkaasti, tuntuu joskus luonteenpiirteeltä josta haluaisi eroon. Se tuntuu luonteenpiirteeltä, jonka koen heikkoutena. Vasta viimeisen puolen vuoden aikana olen sitä oppinut jotenkin hyväksymään ja kokenut sen olevan vahvuuksiani. Se on herkkyyttä, osa minua ja sen kanssa on opittava elämään. Omaa herkkyyttä on vaikea sanoittaa, sitä miksi kokee asiat tietyllä tavalla ja niin yltiöpäisen voimakkaasti. Herkkyys on niin voimakkaita tunteita koko kehossa, että niitä on joskus erittäinkin haastavaa sietää jopa itse, saati sitten saada toinen niitä ymmärtämään. Muille se antaa toisinaan kuvan itsestäni, jossa tahallani tekisin asioista hankalia, vedän herneen nenään mitättömistäkin asioista, en välittäisi toisten tarpeista, mielipiteistä tai haluaisi päästä asioissa sopuun, olisin itsekäs ja välinpitämätön tai että olisin jatkuvasti kaikesta nipottava ihminen, jolle mikään ei koskaan kelpaa. Todellisuudessa se on kaikkea muuta, vaikka se ulospäin antaakin muuta ymmärtää.

Se mitä kaikkea se herkkyys sitten on ja millaisia tilanteita se arkeeni on tuonut, on laaja kirjo erilaisia asioita ja välikohtauksia. Ikävä on yksi suurimpia herkkyyksiäni. Ikävöin aina ja kaikkea. Se on tunne, jota on pettymyksen jälkeen ehkä haastavinta hallita tai sietää. Kun joudun olemaan pois kotoa, ikävöin kotiin ja edelleen se lapsuuden kaltainen ikävä iskee itkuna tai muutoin tukalana olona koko kehossa, vaikka yöpyisi tutussakin ympäristössä. Ikävän tunne on niin äärettömän voimakas ja hallitseva. Toista ihmistä ikävöidessä etenkin on mahdotonta helpottaa ikävää edes puhelimessa puhumalla, kun itkunsekaisesta keskustelusta ei tahdo saada selkoa. Ikävä on iteselleni sellainen tunne, joka valtaa mieleni jo ennen kuin siihen on vielä varsinaista aihetta, vaikka toinen olisi vielä läsnä, ennen eronhetkeä. Kotiutuessani taas ikävöin ihmisiä tai tilanteita, joista olen juuri palannut. Se on juuri sitä, mistä toiset luovat kuvan, ettei ”mikään kelpaa tai ole hyvä”! Todentotta, siltä se  saattaa vaikuttaa ja olla toisen vaikea ymmärtää, mutta ei se helppoa ole itsellenikään. Ikävä on ollut tällä viikolla suurin tunteeni, josta olen monet itkut ja pitkät keskustelut käynyt läpi. Se mikä tätä tunnetta on ylläpitänyt juuri nyt niin voimakkaasti, on kuluneen viikon tapahtumat ja siitä herännet muistot. Kahden kuukauden jälkeen kävin entisessä kodissani hakiessani koiraa hoitoon. Asuntoon mennessäni kaikki tuntui niin tutulta – paikalta jossa oli ollut yhteinen kotimme, mutta jotenkin se tuntui kuitenkin niin vieraalta. Haikeus menneisiin ja toisaalta todellisuus tähän hetkeen iski jo ulko-ovea avatessani. Kävelin yläkertaan hakemaan koiraa ja se olikin sitten siinä. En enää pystynyt hallitsemaan tunteitani, kun kohtasin koiran. Hän oli niin innoissaan jälleennäkemisestämme, kuten olin minäkin. Olin kaivannut häntä niin suunnattomasti. En tiennyt enää oliko itku vain liikuttumista ilosta nähdä toinen, ikävää vai surua erosta. Se ilta ja moni muu päivä sekä ilta menikin näitä tunteita pureskellen. Kaikki tuntui niin väärältä, epäreilulta ja haikealta. Kaikki oli tavallaan kuten ennenkin, muttei kuitenkaan enää niin. Elämme koiran kanssa arkea, mutta toinen ei palaa enää luoksemme töistään, vaan jonnekin toisaalle ja ehkä jotain toista odottaen. Pettymys, jota en siedä tai osaa vielä aikuisenakaan käsitellä, nousi myös vahvasti pintaan. Se sai aikaan tunnekuohun, jota on ollut lähes mahdotonta yrittää sietää, enkä siitä kovin onnistuneesti olekan selvinnyt. Se saa jälleen vereni kiehumaan, kuten lapsuudessani ja käyttäytymään tavalla, josta ei voi olla millään tavalla ylpeä. Uskon kuitenkin siihen, että vielä koittaa minullekin päivä, kun siedän ja hallitesen paremmin näitä tunteita, eikä entinen elämäni herätä vihaa, katkeruutta tai pahaa mieltä.

Herkkyyteni herättää toisinaan myös häpeää siitä, että liikuttuu aivan kyyneliin saakka kertoessaan jotain asiaa tai kuunnellessaan muiden asioita, häpeää siitä että alkaa itkemään tietyistä musiikkikappaleista, elokuvista tai lastensaduista; kuten esim.Bambi tai Dumbo. Näiltä osin onkin ollut myös haasteellinen viikko takana. Kuuntelin musiikkia eräänä iltana kotitöitä tehdessäni ja joltain soittolistaltani alkoi soimaan Mikko Harjun ”Ehjä”. Sen sanat saivat niin vuolaaseen itkuun, että oli pakko lopettaa kotityöt siihen ja lähteä koiran kanssa ulos. Kappaleen sanat vain osuivat niin tähän hetkeen ja tulevaisuuden suunnitelmiini. Samainen artisti julkaisi viikolla myös singlen; ”Anna mennä lennä”, jonka sanoituksessa en voinut myöskään itkuilta välttyä heti alkuun.

”On nähty monta kertaa miten paljon sanat satuttaa.
Liian monta kaunista unelmaa poljettuna maahan.
Ei kannata hyvää odottaa!
Joskus pitää vaan mennä ja ottaa
mikä tuntuu susta oikeelta.
Älä pelkää muiden puheita!”

Itselleni herkkyys on siis valtavan suuria tunteita, eikä niiden hallinnasta helppoa tee ainakaan se, että omat tunnetaidotkin sattuvat olemaan vielä lapsen kengissä, joita työstän terapiassa. Haastavaa on saada toisia ymmärtämään, että on asioita jotka toiselle saattaa olla helppoja ja itsestään selviä, mutta eivät aina kohtaa omien tuntemusteni kanssa. Kaipaan paljon omaa tilaa, rauhaa ja omissa oloissani oleskelua. Olen aina ollut sellainen, mutta kokenut siitä häpeää, huonommuutta tai erilaisuutta. Vasta terapian myötä olen oppinut sitäkin hyväksymään ja arvostamaan itseäni sellaisen kuin olen. Kummalliselta saatttaa tuntua toisesta myös tunne siitä, että kun suunnitelmat äkisti muuttuvat tai asiat eivät tapahdukkaan oletetulla tavalla, saavat ne sisäisen maailmani sekaisin. Myönnän, etten pidä yllätysvieraista ja tahdon suunnitella monia asioita ennakkoon. Tämä on saanut aikaiseksi tilanteita ja mielipiteitä siitä, että teen asioista liian vaikeita tai ettei kotiini olla tervetulleita ja itselleni tunteen, että olen toisten silmissä tarkoituksella haastava. Tähän olkoon jokaisella omat sallitut mielipiteensä, mutta toisaalta se on mielestäni jokseenkin epäkunnioittavaa olla hyväksymättä myös minun tuntemuksiani tai arvostella käytöstäni tietämättä syitä, jonka vuoksi haluan toimia tavallani. Sen enempää tai yksityiskohtiin syvemmin menemättä haluan kertoa, ettei lapsuudessani koti ollut aina täysin turvallinen ja rauhallinen paikka. En jaksa olla siitä katkera tai vihainen, syitä tai syyllisä etsiä, mutta olen halunnut aikuisena tehdä siitä paikan, jossa voin tuntea oloni turvalliseksi ja hallita sitä täysin, avata sen ovet silloin kun itsellä on siihen riittävät resurssit.

Kuin kuudes aisti.

Pidän enimmäkseen ja useimmiten herkkyyttäni heikkoutena, koen itseni jotenkin ”tunnevammaisena” ja hyvinkin erikoisena muiden silmissä. Olen todella joutunut opettelemaan sen olevan myös yksi suurimpia vahvuuksiani. Pohjimmiltani olen äärettömän kiltti ja hyväntahtoinen, vaikkei viimeaikaiset tapahtumat sitä olekaan tuoneet esiin. Näitä on myös käytetty valitettavan usein häikäilemättömästi hyväksi, joka on saanut oloni varautuneeksi ja luottamus ihmisten vilpittömyyteen on rikottu. Kuten jossain aiemmassa olen maininnut, en halua ihmisiä neuvoa, ohjeita antaa tai turhanpäiväisillä kliseillä kannustaa, vaan herkkyyttäni hyödyntäen kuunnella ja olla läsnä. Yrittää ymmärtää toista, vaikka mielipiteeni olisivatkin toiset. Herkkyys on kuin kuudes aisti, joka viimeiseen asti yrittää nähdä asioita myös toisen kannalta ne huomioon ottaen, aistii ja tuntee tilanteita jo ennalta, siitäkin huolimatta, että se aiheuttaa suuria tunteita ja niiden käsitteleminen on itselle haastavaa. Koen herkkyyden olevan kuitenkin määrätietoisuutta ja hyvää itsetuntemusta, josta joskus opin olemaan ylpeä, vaikka se toisinaan aiheuttaakin hallitsemattomia tunteenpurkauksia. Herkkyyttä, jonka koen kuudentena aistina, on mahdotonta pukea sanoiksi tai riittävän kattaviksi tunteiksi ja sille on vaikea saada hyväksyntää sekä ymmärrystä. Se on kuitenkin vahvuus, joka tekee minusta erityisen jollakin tavoin.

Arkeen paluuta.

Arkeen ja töihin paluu oli odotettua, vaikka tunnepuolella viikko onkin ollut raskas. Ikävää oli moneen suuntaan, hetkeen, tilanteeseen, paikkaan ja henkilöihin, mutta nämä on kohdattava. Mielekästä on ollut saada taas arkeen tietyt rutiinit, kivat työkaverit ja ulkoilun mielekkyyden palaaminen. Töihin palatessani odotti työpisteessäni huonekasvit, jotka saivat hymyn huulille, niiden huonosta kunnostaan huolimatta. Roskiinhan ne lopulta päätyivät, mutta se mikä niissä sai hymyn herkeämään, oli ajatus siitä kuinka ne muistuttivat tämänhetkistä elämäntilannettani ja tunteitani täysin olemuksellaan. Vaikka töihin ja arkeen oli mielekästä palata, oli töihin vielä vaikea tarttua. Tuntuu,että kaikki eron tuomat tuntemukset iskevät vasta nyt vasten kasvojani todenteolla. Tästä alkaa toipuminen. Se herättää tunteita vihasta rakkauteen, haikeudesta ikävään, katkeruudesta ja kateudesta kiitollisuuteen sekä onnesta suruun. Tulee hetkiä, kun haluaisi kääntää kelloja tai aikaa. Siihen, haluaisinko niitä siirtää eteen- vai taaksepäin, en ole osannut vastata, mutta tätä hetkeä en enää toivo pitkään ajan käyvän. Ajattelinkin tätä eroaikaa kotiin polkiessani. Erosta on aikaa nyt kolmisen kuukautta. Itse suren ja teen päivittäin valtavasti töitä toipuakseni siitä, käyden läpi tapahtumia monestakin näkökulmasta katsoen. Kolme kuukautta on tuntunut tuskastuttavan pitkältä ja hitaasti kuluneelta ajalta, mutta kun sen tuplaa, se on puoli vuotta. Puoli vuotta kuulostaa mielessäni jo aikamääreenä ajalta, joka on melko pitkä aika. Halusin tuossa hetkessä uskoa, että kun erosta on kulunut se puoli vuotta, on oloni jo varmasti helpompi. Tähän haluan uskoa edelleen ja sitä kaikkea toipumista kohti tähdätä. Päästä siihen tilanteeseen itseni kanssa, kun menneet eivät enää satuta, katkeruus tai kateus ei mieltä paina, kun toisen elämästä tulee itselle yhdentekevää ja voin olla onnellinen. Näitä ajatuksia läpi käydessäni ja päästessäni kotiin, luin somesta päivityksen, jossa haasteita kokenut kohtalotoverini kertoi, kuinka juurikin puoli vuotta sitten hänen elämänsä koki suuria vastoinkäymisiä. Nyt nämä vastoinkäymiset ovat hänen osaltaan puolen vuoden takaista historiaa ja elämä näyttää erittäinkin paljon valoisammalta. Se toi myös itselle toivoa siihen hetkeen ja vahvan luottamuksen siihen, että vielä oma onneni kääntyy.

Arkeen paluu on ollut suuria tunteenpurkauksia, mutta myös hyvää mieltä ja itsensä hyväksyntää sellaisena kuin on.Omaan huonoon oloon, pahaan mieleen, suruun ja ikävään valtavaa lohtua on tuonut hoitokoira, jonka kanssa olemme tehneet pitkiä lenkkejä ja nauttineet yhdessäolosta jälleen. Siihen on mahtunut siis paljon ulkoilua ja halua pyrkiä eteenpäin omasta hyvinvoinnistani huolehtien. Malttamattomana odotan terapeuttini lomalta paluuta, jotta pääsen kesätauon jälkeen keventämään mieltäni.

Herkkyydellä

-Tiina-