Yritin lukea tässä välissä romanttista kirjaa Pieni kirjapuoti Pariisissa, mutta ilmeisesti nyt on lukemisessa sellainen kausi, että kaipaan jotain ”menevämpää”, eikä hidastahtinen romantiikka jaksa innostaa. Se jäi siis kesken, mutta katsotaan jos vielä saisin jatkettua. Nyt kuitenkin on muutama muukin kirja lukulistalla seuraavana.

Flunssassa ollessani luin kuitenkin loppuun Christian Rönnbackan Majakan. Rönnbackan kirjat on ihan loistavia, kun viimein annoin niille kesällä uuden mahdollisuuden. Jostain syystä kotimaisten kirjojen lukeminen on mulla todella nihkeää ja Operaatio troijalainen jäi joskus aikoja sitten kesken ennen kuin kunnoll alkoikaan. Kesällä päätin paremman puutteessa jatkaa sitä,kun ei ollut mitään luettavaa ja se omasta hyllystä löytyi. Kirjan huumori upposi ihan satasella ja henkilöhahmot oli toden tuntuisia. Siitä lähtien olen ollut ihan koukussa Rönnbackan kirjoihin ja Majakka on viimeisin häneltä ilmestynyt.

Kirja oli hyvä niin kuin edellisetkin, mutta jotenkin Majakka tarina tuntui vähän hataralta taustalla, tavallaan, että ilman sitäkin olisi pärjännyt ja silti se oli saanut niin ison osan, että kirja oli nimettykin sen mukaan. Joka tapauksessa vuosikymmeniä sammuksissa ollut vanha majakka syttyi yhtä äkkiä palamaan, komisario Antti Hautalehto viettää viikonloppua Bodön saaressa ja lähtee tutkimaan yllättäen syttynyttä majakkaa, mutta merestä löytyykin kasvoton ruumis ja Hautalehto sotkeutuu tapaukseen enemmän kuin olisi toivonutkaan.

14-vuotias poika joutuu keskitysleirille kesken työmatkan, hänet käskytetään ulos bussista poikajoukon kanssa. Toisen maailmansodan aikaisessa Unkarissa hänelle on painoitettu kotona, että työtä on tehtävä ja poika odottaakin työleirille päätymistä positiivisin ajatuksin. Hän työskentelisi ahkerasti, luonnollisesti. Auschwitzin nurmikentät houkuttelivat ja ”tänne tullaan töiden jälkeen pelaamaan”, pojat miettivät. He naurahtavat katsellessaan toistensa erikoisia vaatteita ja kaljuksi ajeltuja päitä. He kuvittelivat tulleensa töihin nahkatehtaaseen.

Sinänsä Kertészin kirja oli aika raskasta luettavaa, koska siinä oli paljon kaikenlaisia sulkeissa olevia asioita ja jälkitarkennuksia niin paljon, että ehti jo välillä unohtaa mistä lause alkoi, mutta tarina oli hyvä.

Keskitysleirin kauheuksilla ei mässäillä, mutta vankeuden karuus tulee kyllä esille toteavasta sävystä huolimatta. Kengät olivat kasvaneet kiinni jalkoihin, kuumeisesta vierustoverista on hyötyä, kun saa osansa hänen lämmöstään ja vainajan vieressä nukkuessaan saa salaa ylimääräisen ruoka-annoksen. Mielikuvitus voi elää vapaana vankeudessakin, ei ehkä Kalkuttaan asti, koska se ei olisi uskottavaa, mutta useimmiten kotiin, tavalliseen tylsään päivään, kun hän jätti ruokansa syömättä, koska ei pitänyt siitä, tai jännitti esiintymistä luokan edessä. Jossain kohtaa tulee jokaisella vastaan piste, jossa asiat vain menettävät merkityksensä. Jollain oudolla tavalla kertoja kuitenkin löysi keskitysleiriltä myös onnellisuutta.

Mennyttä ei voi pyyhkiä pois ja aloittaa alusta, on vain jatkettava siitä mihin jäi. Tämänkin kirjan lukemisen jälkeen mieleen jäi järkyttävä ajatus siitä, että ihmiset suhtautuivat näihin leireiltä palanneisiin asenteella ”on meilläkin ollut vaikeaa”, sekä se, että ikäänkuin kukaan ei olisi voinut estää näitä tapahtumia, ne vain ”tulivat”.