Käytännössä koko kevään kestänyt kiireputki sai sujuvan jatkumon kesästä, kun työharjoittelu sekä kaksi palkkatyötä imaisivat mukaansa. Pikku hiljaa vanne pään ympärillä alkoi kiristää pollaa jo siinä määrin, että tässä pari päivää sitten huomasin poraavani työpaikan takahuoneessa salaattikulhoni äärellä.

Hetkeä edeltäneet pari päivää olivat olleet vähintäänkin hektisiä, kirjaimellisesti juoksua aamusta iltaan kera parin henkisesti entistä ahtaammalle ajavan uutisen. Suolavettä silmiin ei kuitenkaan tuonut uusi paha uutinen, vaan toisen ihmisen aidosti huolestunut viesti jaksamisestani. Siinä melankolian pohjamudissa kieriskellessäni pyyteetön auttamisenhalu tuntui todella merkittävältä. Että kaikkien näiden munapäiden lisäksi löytyy vielä niitäkin, joita jaksaa kiinnostaa – huh.

Kymmenminuuttisen eväiden haarukoinnin ja nenänniiston jälkeen palasin takaisin vuorooni silmämunat enää aavistuksen vaaleanpunaisina. Loppuillan aikana kirjoitin post-it-lapulle kaikki ne asiat, jotka tuntuivat tuovan elämääni lähinnä surua, murhetta ja levottomana sängyssä pyörittyjä nukahtamisyrityksiä. Kohtia lappuun tuli 20.

Viimeistään tuolloin ymmärsin, ettei tässä ole mitään järkeä.

Tästä hetkestä eteenpäin alan järjestelmällisesti karsia listaa lyhyemmäksi. En usko, että elämä tulee koskaan olemaan pelkästään helppoa ja kivaa – ja siinä piilee minusta koko jutun juoni ja jännyys. Sen sijaan uskon, että helpompaa ja kivempaa voi olla. Siksi ensimmäiset konkreettiset teot eivät suoranaisesti liitykään edes itseeni vaan muiden auttamiseen. Mitään äiti Teresan huivia päähäni asettelematta tiedän kuitenkin, että mitä paremmin läheisilläni pyyhkii, sen kevyempi olo on itsellänikin. Enkä ikinä voisi olla soimaamatta itseäni jälkikäteen, jos nyt jättäisin jeesiä tarvitsevia sitä vaille.

Siispä, kun muut hymyilevät, jaksaa itsekin nauraa.