…lähtiessä
Viimeiset pari viikkoa ennen lähtöä ovat yhtä hyvästienjättöä. Osa kavereista jäi, osa oli jo maailmalla, toisilla lähtö oli vasta edessä. Hyvästeissä on aina jotain yhtä vaivaannuttavaa; rutistanko toista vielä hetken pidempään, yritänkö pidättää kyyneleitä vai annanko niiden vain tulla. Useimmiten viimeiset sanat ovat kömpelöitä yrityksiä vakuutella sekä itseään että toista siitä että kaikki menee hyvin! Ei hätää, pärjään kyllä!
En silti yritä peitelläkään sitä etteikö lähtö jännittäisi. Kerran jos toisenkin on tullut kyseenalaistettua koko operaatio, ja kuten vaihdossa jo oleva kaverini sen muotoili ”Ajattele miten helppoa ois vaan maata ja syleskellä koululla kattoon.” Totta, se olisi erittäin helppoa. Mutta myös mukavaa, turvallista ja tiukasti oman mukavuusalueen sisällä pysymistä. Toisien sanoen kaikkea sitä, minkä takia en nimenomaan halunnut jäädä.
Toiset lähtevät ulkomaille opiskelemaan tosissaan, toiset bilettämään nakit silmillä. Uusien kavereiden ja kokemusten lisäksi vähintään yhtä tärkeää minulle on tulla sinuiksi itseni kanssa. En tahdo enää koskaan jättää asioita tekemättä siksi, etten saanut ketään mukaan. Saada itseluottamusta tiukoista paikoista selviämiseen, mielenrauha yksinolemiseen ja varmuus omiin päätöksiin – sitä minä vaihdolta haen.
Ja koska ystävissäni näitä filosofeja riittää, siteeraan jälleen erään itseäni viisaamman sanoja:
”Itsevarmuus on sitä, että on oman itsensä paras kaveri.”